Tuleeko turkistarhaus lakkauttaa?

Anja Hirvonen

 Enemmistö suomalaisista haluaa, että turkistarhaus lopetetaan, toki niin, että tarhaajat saavat asiallisen korvauksen, eläkkeen tai koulutuksen uuteen elinkeinoon tai työhön. Osa turkistarhaajistakin haluaa lopettaa turkistarhauksen, se on raakaa, kannattamatonta ja leimaa tekijänsä. Kansanedustajien enemmistö nykyisessä eduskunnassa on kyselyssä ilmoittanut haluavansa lopettaa turkistarhauksen Suomessa.

Turkistarhauksen tuotto on negatiivinen, se työllistää huonosti ja hyvin pienipalkkaisia kausityöläisiä, joten verotuotot tai eläkemaksut eivät kerrytä sen paremmin valtion, kunnan kuin eläkelaitostenkaan kassoja.

Turkistarhaus saastuttaa maaperän, vesistöjä, ilmaa, tarhoilla on määräyksiä, joiden noudattamista ei kukaan tunnu tarkastavan saati, että niistä joutuisi vaikka eläinsuojelullisista syistä käräjille. Kettu tai minkki elää ja kuolee juuri niin huonosti kohdeltuna, kuin sen tarhaaja sen haluaa tulevan kohdelluksi, ketään ei voisi vähempää kiinnostaa.

Turkiseläimille syötetään silakkaa, mikä kelpaisi ihmisruuaksikin, mutta koska on taloudellisesti tuottavampaa myydä se rehuksi, niin silakan myynti ihmisille elintarvikkeeksi sellaisenaan tai jatkojalostettuna jää pieneksi.

Turkis ei ole pukineena ekologinen, koska tarvittavaan määrään nahkaa meillä on olemassa kotieläinten nahat ja turkit, jotka tulevat teurastuksen sivutuotteena. Suurin osa turkisnahoista käytetään ns. somisteina, jotka tekoturkis korvaisi erinomaisestikin. Turkiksia korvaamaan sopivat myös riistaeläinten nahat ja turkikset. Turkin jatkokäsittely ja siihen liittyvät kuljetukset ja kemikaalikäsittelyt nostavat turkiksen hiilijalanjälkeä ja tekevät hommasta vieläkin huonommin kannattavan.

Kaikesta tästä huolimatta, meillä on nyt hallitus, joka rakastaa puhdasta Itämerta ja purjehtimista, upeita vapaita virtavesiä, kalastusta ja mökkeilyä, mutta antaa hirvittävän tiukassa taloudellisessa tilanteessa huomattavaa ylirahoitusta kuolevalle alalle joka on osaltaan vastuussa Suomen meriluonnon huonosta tilasta ja suunnittelee antavansa sille investointirahaa ensi vuonnakin.

Miksi? Jokainen asiasta edes pienen youtubeoppimäärän suorittanut käsittää että tähän on supi haudattuna. Tiedättehän klimppisopan? Kukaan ei tiettävästi syö sitä missään muodossa, mutta jos se haluttaisiin kieltää, niin tulisi alueellinen kansannousu. Turkiskasvatuksella on hiukan samaa problematiikkaa, siihen puuttuminen on puuttumista rannikkoseutujen egoon ja itsenäisyyteen ja voisi kostautua äänien katoamisella siellä vallassa oleville puolueille.

Valtiovarainministeri röyhistelee tekevänsä vaikeita ja tiukkoja päätöksiä, joita muut eivät uskaltaneet tehdä, kokeile tehdä tämä päätös, poista turkistarhauksen jatkorahoitus ja lakkaa piiskaamasta kuollutta pientä turkiskettuparkaa ja sen vastahakoista tarhaajaa.

Onko Suomi lapualaistumassa?

Lauri Snellman

Sanna Marin sai aikaan kohun puhumalla kokoomuksen ja perussuomalaisten ”sinimustasta hallituksesta” ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Marinin avausta pidettiin tällöin perusteettomana. Hallitus on kuitenkin kulkenut kohusta kohuun pitkälti juuri oikeistopopulististen taipumustensa takia. Voidaankin kysyä, ovatko syytökset sittenkin oikeutettuja?

Lapuanliike ja vuoden 1918 perintö

Vuoden 1918 sisällissota oli Suomen historian peruskatastrofi. Sisällissota myrkytti Suomen poliittisen kulttuurin tuoden siihen vahvan taantumuksellisen oikeiston perusvireen. Sodasta muodostunut autoritaarinen asennemaailma näkyy vieläkin suomalaisessa yhteiskunnassa, erityisesti kansallisessa identiteetissä sekä valtion ja yhteiskunnan suhteessa.

Sisällissodan seurauksena vallan haastaminen ja poliittiset vaihtoehdot pyritään Suomessa aggressiivisesti torjumaan. Sisällissota alkoi, kun Suomen oikeiston ja vasemmiston väliset suhteet tuhoutuivat Venäjän vallankumouksesta johtuneen talouspulan ja poliittisen kriisin takia. Lopulta vasemmisto yritti vallankumousta, ja oikeisto taas ryhtyi sodan voitettuaan massiiviseen poliittiseen terroriin. Kansalaistottelemattomuutta, lakkoja ja vallan haastaminen alhaalta pidetään rikollisena anarkismina, koska vallan haastamista alhaalta tulkitaan vuoden 1918 taustaa vasten.

Sisällissota johti myös vastakkainasetteluun Venäjän kanssa ja suomalaisen identiteetin rakentamiseen venäläisvastaisuuden varaan. Sisällissotaa ei nähty Suomen sisäisenä ongelmana, vaan sodasta syytettiin Venäjän vallankumouksen leviämistä Suomeen ja vasemmistolaisuutta pidettiin ”venäläisyyden tartuntana”. Näin autoritaarinen oikeisto leimaa vieläkin vastustajansa ”punikeiksi” ja ”kommunisteiksi”. Vastaavasti taas suomalainen ”isänmaallisuus” on käytännössä sotia ihannoivaa ja Venäjää vastaan suunnattua militarismia.

Sisällissodasta liikkeelle lähtenyt autoritaarinen ”valkoinen” arvomaailma institutionalisoitui sotienvälisenä aikana Akateemisen Karjala-Seuran, lapuanliikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kautta. Autoritaarinen ”isänmaallisuus” olikin suunnattu liberaalia perustuslaillisuutta vastaan, kun liberaalidemokratian katsottiin olevan liian heikko suojaamaan maata vasemmiston toiminnalta NL-Venäjän hybridivaikuttamiselta. Näin erilaiset poikkeuslait ja muilutukset eli vasemmistolaisten ja liberaalien kidnappaukset ja kyyditykset Venäjälle olivat keskeinen osa Suomen 1930-luvun politiikkaa.

Vastaavat käytännöt ovat palanneet keskeiseksi osaksi Suomen politiikkaa 2010- ja 20-lukujen kriisin ja siihen kuuluvan oikeistopopulismin nousun myötä. Suomalainen oikeistopopulismi on miltei sellaisenaan palauttanut vanhan koti/uskonto/isänmaa-Suomen toimintamallit: vallan haastamisen demonisoinnin lakkoliikkeiden ja kansalaistottelemattomuuden torjumiseksi, vallan oikeuttamisen venäläisvihalla NATO-jäsenyydestä nousseen yleisen militarismin myötä ja pyrkimykset irtautua perustuslaillisesta hallinnosta ”turvallisuuden” ja ”hybridivaikuttamisen” takia pakkopalautus- eli muilutuslain myötä.

Suomalaisen politiikan sinimusta käänne

Petteri Orpon hallitus on pyrkinyt rajaamaan työntekijöiden lakko-oikeutta, vaikka työväenliike on keskeinen vallan vastavoima ja oikeus ay-toimintaan on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa. Hallitusta kannattava konservatiivioikeisto on sitä vastoin väittänyt lakkojen merkitsevän kapinointia Suomen parlamentaarista demokratiaa vastaan.

Ajatuksena näyttääkin taas olevan: koska lakkoilu on valtion vallan vastavoima, on kyse punakapinan kaltaisesta anarkismista. Äärioikeisto organisoikin 1920-luvulla lakonmurtajakaarteja torjumaan Neuvostoliiton hybridivaikuttamiseksi leimattua lakkoilua. Trollauksesta tunnettu kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti onkin esittänyt lapuanliikkeen lakonmurtojärjestö Vientirauhan palauttamista.

Vallan vastavoimien demonisointi ulottuu myös kansalaistottelemattomuuteen, jota pidetään suomalaisessa autoritaarisessa mielenmaisemassa ”rikollisena anarkismina”. Vastaavasti terve demokratia edellyttää kansalaistottelemattomuuden kaltaista toisinajattelua ja vallan haastamista alhaaltapäin.

Vuonna 2017 silloinen oikeusministeri Antti Häkkänen totesi, että oikeusvaltiossa valtaapitävät tutkivat itse lakiensa oikeudenmukaisuuden, eikä niitä ratkaista kansalaistottelemattomuuden kaltaisella huutoäänestyksellä. Aiemmin Preussin sisäministeri G.A.R von Rochow väitti, että

ei ole kohtuullista, että alamainen käyttää kurjaa älyään valtionpäämiehen lakien mittatikkuna ja näin ylimielisesti anastaa oikeuden arvioida julkisesti niiden oikeudenmukaisuutta.

Valtiovalta onkin pyrkinyt aggressiivisesti tukahduttamaan Elokapinan toiminnan, kun Elokapina käyttää kadunvaltauksia ja muuta kansalaistottelemattomuutta ympäristökriisin nostamiseen esille.

Taantumuksellisen koti/uskonto/isänmaa-Suomen nostattamisessa on ollut yksi keskeinen tekijä niin 1920- kuin 2020-luvullakin: venäläisviha. Suomessa vallitseekin 1930-luvun lapualaisvuosia muistuttava Venäjä-pelkoinen hysteria, kun Venäjän odotetaan hyökkäävän koska tahansa ja kansalaisyhteiskunnan sekä muuttoliikkeiden kaltaisia ilmiöitä leimataan Venäjän hybridivaikuttamiseksi.

Jopa NATO-jäsenyys ja muut Suomen kansainvälisen aseman muutokset vain ruokkivat sotakiihkoa. Keskustelu konfliktien rauhanomaisesta ratkaisusta on demonisoitu, ja politiikan tutkija Vilho Harle toteaakin suoraan että ”(Suomessa) autoritaarinen asenneilmasto ja poliittinen paranoia ovat suorastaan ryöstäytyneet käsistä.” Ironista koko Venäjä-meuhkaamisessa onkin se, että uuslapualainen asennemaailma on käytännössä putinismin suomalainen versio.

Suomen ilmapiirin lapualaistuminen näkyy selvästi keskustelussa ”itärajan turvallisuus”- eli muilutuslaista. Lain varsinainen sisältö on lakkauttaa perustuslain ja kansainvälisten pakolaissopimusten mukainen turvapaikan hakuoikeus ja oikeuttaa turvapaikanhakijoiden pakkopalautus Venäjälle. Perusteena on turvapaikanhaun käyttö Venäjän hybridivaikuttamiseen.

Oikeusoppineet ovatkin todenneet lakien loukkaavan demokraattisen sivistys- ja oikeusvaltion perustaa. Samalla tavoin lapualaiset aikanaan muiluttivat kommunisteja ja pyrkivät kieltämään vasemmiston toiminnan. Perusteena oli, että vasemmiston toimintaa pidettiin kansallista turvallisuutta uhkaavana Neuvostoliiton hybridivaikuttamisena.

Suomesta tulee länsimaa

Näin siis suomalainen yhteiskunta on taas matkalla kohti 1930-luvun oikeistopopulistista yhteiskuntamallia ja asennemaailmaa. Tällainen kehitys on ristiriidassa liberaalidemokraattisen oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion kanssa.

Suomessa on myös liberaali, pohjoismainen ja länsieurooppalainen perinne, joka on toiminut autoritaarisen nationalismin vastavoimana. 1800-1900-lukujen vaihteessa Leo Mechelin, K. J. Ståhlberg ja muut tasavaltalaiset ja perustuslailliset rakensivat Suomea perustuslakiin nojaavaksi pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi. Lapualaisvuosina taas laillisuusrintama, tulenkantajat ja kansanrintama pyrkivät puolustamaan vaalidemokratiaa ja nostamaan liberaaleja arvoja suomalaisessa yhteiskunnassa.

1930-luvun lapualaisuuden vastavoimat muodostivat taas sota-ajan rauhanopposition rungon. 1950- ja 60-luvuilla taas vasemmiston vaalivoitot ja työväestön yleislakko saivat aikaan Suomeen hyvinvointivaltion. Liberaalit arvot vakiintuivat 1960-luvun rauhanliikkeen ja 1980-luvun vihreän liikkeen nousun myötä. Suomen liittyminen Euroopan unioniin 1995 taas vahvisti liberaalin perustuslaillisuuden, yksilön ja vapaakaupan asemaa.

Näin siis vallan vastavoimat ovat rakentaneet Suomeen länsimaisen ja pohjoismaisen yhteiskuntamallin. Tällaisille vallan vastavoimille on huutava tarve nykyisessä Suomessa, jotta kehitys autoritaariseksi koti/uskonto/isänmaa-Suomeksi ja sitä kautta Suomen orbanisaatio ja putinisaatio saadaan poikki ja Suomi palautettua länsi- ja pohjoismaisen oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion tielle.

Perustuslaki vai muilutuslaki?

Lauri Snellman

Suomea on kehitetty viimeisen 150 vuoden ajan perustuslailliseksi oikeusvaltioksi, pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi ja myös humaaniksi sivistysvaltioksi. Nämä arvot on kirjattu Suomen perustuslakiin ja Suomea sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin. Mm. Suomen demokratian isät Leo Mechelin ja K.J. Ståhlberg ovat olleet rakentamassa Suomeen perustuslaillisen demokratian ja sivistysvaltion instituutioita.

Suomen sotainen ja nationalistinen historia on kuitenkin olennaisesti heikentänyt näiden arvojen vaikutusta Suomessa. Tuntuu että Ukrainan sodan aiheuttama reaktio on Suomessa herättänyt vanhan valkoisen sisällissodan ja sotien perintöön nojaavan koti/uskonto/isänmaa-Suomen.

Tämä koskee erityisesti viimeaikaisia yrityksiä säätää maahan poikkeuslaki itärajan turvapaikanhakijoiden pakkopalauttamiseksi Putinin Venäjälle vastoin Suomen perustuslakia ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Tällainen muilutuslaki merkitsee itse asiassa luopumista liberaalidemokraattisesta oikeusvaltiosta ja paluuta 1930-luvun lapuanliikkeen aikaisiin poikkeuslakeihin.

Mitä on perustuslaillinen oikeusvaltio?

Perustuslaillinen oikeusvaltio nojaa kahteen perusarvoon: demokratiaan ja ihmisarvoon. Demokratiassa valta perustuu yhteiskunnan ja sen instituutioiden tukeen, ja valtiovallan käyttäjät ovat vastuussa kansalaisille vapaissa vaaleissa. Yksilön arvo taas merkitsee ihmisoikeuksien kunnioitusta ja yhteiskunnan instituutioiden rakentamiseen parantamaan ihmisten elämää.

Yhteiskunta taas on demokraattinen, kun siinä on monia riippumattomia instituutioita ja valtakeskuksia, ja ihmiset pystyvät vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Nykyisin yhteiskunta on viime kädessä globaali, joten demokraattisen valtion tulee kunnioittaa ihmisoikeuksia globaaleissa verkostoissa ja rakentaa demokratiaa ja yhteistyötä myös EU:n ja globaalille tasolle.

Suomen demokratiamalli on parlamentaarinen. Kansa nimittää eduskunnan vapaissa vaaleissa, ja eduskunta taas päättää laeista ja valtion budjetista. Maan hallitus on vastuussa eduskunnalle, eli sen pitää nauttia eduskunnan luottamusta. Oikeusministeriö esittääkin Suomen perustuslaillisen demokratian pääkohdat:

  • Perustuslain mukaan valtiovalta kuuluu kansalle. Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus vaikuttaa yhteisten päätösten tekemiseen. Perustuslaissa on turvattu yksilön perusoikeudet.
  • Perustuslaki korostaa Suomen poliittisen järjestelmän parlamentaarisia piirteitä ja eduskunnan asemaa ylimpänä valtioelimenä. Valtioneuvoston on nautittava eduskunnan luottamusta. Tasavallan presidentti tekee päätöksensä valtioneuvoston valmistelusta ja ratkaisuehdotuksesta.
  • Eduskunta valitsee pääministerin, jonka presidentti nimittää. Muut ministerit presidentti nimittää pääministerin esityksen mukaisesti.
  • Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Presidentin toiminta myös ulkopolitiikassa perustuu valtioneuvoston valmisteluun ja myötävaikutukseen.
  • Perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi.
  • Suomi on Euroopan unionin jäsen.

Perustuslakipatriotismi taas merkitsee suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä tueksi näitä arvoja toteuttaville suomalaisille instituutioille. Näin suomalaisuudesta tulee reilua peliä – tukea ihmisarvoa ja demokratiaa tukeville instituutioille. Tällaiselle suomalaisuuden uudelleenmäärittelylle onkin tarvetta, koska Suomessa ”isänmaallisuus” käytännössä tarkoittaa autoritaarisuutta ja militarismia.

Valkoisen Suomen pitkä jälkivaikutus

Suomesta tuli perustuslaillinen demokratia vuoden 1905 tsaarinvallan vastaisen väkivallattoman kansannousun myötä. Vuoden 1918 äärivasemmiston vallankumousyritys ja oikeiston terrori kuitenkin kierouttivat Suomen kasvun länsi- ja pohjoismaaksi. Sotien välisestä ja niiden aikaisesta Suomesta tuli Seppo Hentilän sanojen mukaan ”demokraattisessa valtiossa toimiva autoritaarinen yhteiskuntamalli”. Valkoisen Suomen poliittinen kulttuuri rakentuikin olennaisesti suojeluskuntamilitarismin varaan:

Jälleen masentava näkemys siitä, miten sitkeässä ja syvällä meikäläisen suojeluskuntatyyppisen militarismin juuret itse asiassa ovat. Juuri tällainen edesvastuuton ja seikkailunhaluinen poikamaisuus, josta älyllinen harkinta tai vastuuntunto niin surkuteltavasti puuttuu, on aivan liiaksi päässyt leimaamaan politikoimistammekin itsenäisyytemme aikana.

– Olavi Paavolainen, 26.7.1942

Suojeluskuntamilitarismin poliittiseksi ilmaukseksi muodostui sotien aikana Akateemisen Karjala-Seuran (AKS), Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) ja lapuanliikkeen kaltaisia äärioikeistoliikkeitä. Historiatutkimuksessaan Lapuan liike ja kyyditykset 1930 Juha Siltala luonnehtiikin suojeluskunta-aatetta ihanteeksi sisäiset ristiriidat unohtaneeksi kansaksi, joka pyrkii yhteen riviin yhdenmukaistettuna heimoyhteisönä torjumaan ikuista ulkoa tulevaa uhkaa.

Onkin valitettavaa todeta, että suojeluskuntamilitarismi on päässyt sotien muiston ja Kekkosen valtakauden kautta muodostamaan ”suomalaisuuden” ja ”isänmaallisuuden” perussisällön. Näin suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin onkin jäänyt pahoin autoritaarinen, militaristinen ja jopa fasistishenkinen pohjavire. Maata pidetään koko ajan uhattuna, vaaditaan ”kansallista yhtenäisyyttä” uhkia vastaan ja näin perustuslaillisuus, yksilön oikeudet. kosmopoliittinen avoimuus ja moniarvoinen demokratia ollaan koska tahansa valmiita uhraamaan ”kansan kokonaisedun” tai ”kansallisen turvallisuuden” nimissä.

Muilutuslaki ja Lapuan liikkeen perintö

Muilutuslaki eli perustuslain ohittava pushback-poikkeuslaki nousee siis suoraan Lapuan liikkeen perinnöstä. Lakia perustellaan ajatuksella, että ”kansallinen turvallisuus menee lakien ja oikeusvaltion edelle”. Siltala kuvaa 1930-luvun lapuanliikkeen samoin argumentoineen, että maa oli koko ajan vasemmiston uhkaama, jolloin ”isänmaallinen laittomuus on parempi kuin laillinen isänmaattomuus”.

Vuoden 1930 lapuanliike katsoi maan olevan uhattuna, koska se piti suomalaista liberaalidemokratiaa heikkona ja katsoi vasemmiston ja liberaalien toiminnan olevan NL-Venäjän hybridivaikuttamista. Liike pyrki aktiivisesti Suomen perustuslaillisen demokratian lakkauttamiseen muiluttamalla eli kidnappaamalla poliittisia vastustajiaan ja kyydittämällä heidät Venäjälle.

Nykyinen pyrkimys säätää itärajalle muilutuslaki samoin nojaa ajatukseen, että ihmisarvoon, perustuslakiin ja kansainvälisiin sopimuksiin nojaava perustuslaillinen liberaalidemokratia on heikko ja naiivi ulkoisen hybridipainostuksen edessä. Ratkaisuna on turvapaikanhakijoiden pakkopalauttaminen Venäjälle vastoin perustuslakia ja kansainvälisiä sopimuksia – eli valtiollistettu muilutus.

Myös laista käytävä poliittinen vääntö toistaa sellaisenaan 1930-luvun kuviota. Kun 1930-luvulla äärioikeisto sai kommunismin vastaisen poikkeuslain läpi SDP:n äänillä, samoin nyt SDP:n eduskuntaryhmä suhtautuu ”varovaisen myönteisesti” muilutuslakiin. Syynä ovat 1930- ja 2020-lukujen moraalipaniikit: 30-luvulla Venäjän hybridivaikuttamista oli Suomen vasemmisto, nyt taas globaalit muuttoliikkeet. Tilanteen onkin tavoittanut riikka Purra, joka totesi ”kaikista on tullut perussuomalaisia” itärajan kriisin takia. Vuonna 2021 hän totesi suoraan perussuomalaisten olevan ”isänmaallinen kansanliike”.

Oikeusvaltio, sivistysvaltio ja hyvinvointivaltio muilutuslain tilalle!

Esitetty muilutuslaki on siis täysin illegitiimi, koska se on perustuslaillisen oikeusvaltion vastainen ja edustaa ihmisarvoon nojaavan sivistysvaltion sijaan Suomen autoritaarista perinnettä.

1930-luvulla lapuanliike herätti aikanaan vastavoimia. Laillisuusrintama, ILP, Tulenkantajat, Nyliberala Studentförbundet ja sota-ajan rauhanoppositio rakentuivat kaikki lapuanliikkeen vastaisten keskustaliberaalien, vasemmistodemarien ja ruotsinkielisten voimien varaan. Ne onnistuivatkin pitämään Suomen vaalidemokratiana ja rakentamaan sodanjälkeisen hyvinvointivaltion pohjaa.

2020-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa on samalla tavoin potentiaalia kiihkonationalismin vastavoimille. Sivistys ja elintason nousu ovat liberalisoineet suomalaisten arvoja, ja noin kolmanneksella on vahvasti liberaalit arvot. Muilutuslaki ja muu laitaoikeiston nousu kaipaavat nopeasti vastavoimia, jotta Suomea saadaan näin ohjattua takaisin oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion suuntaan.

Eurovaalikamman piikit harvenemassa

Suomen Operaatio Liberon blogitiimi

Eurovaalien aamukammasta on jo katkaistu tärkeä piikki, kampanja-aikaa lähdettiin kellottamaan 9.12. 2023, jolloin alkoi vaalirahoituslain ja puoluelain mukainen kampanja-aika. Muutama suomalainen ehdokas on jo ilmoittanut joko luopumisestaan, tai ehdokkuudestaan Euroopan parlamenttiin, näkyvästi kampanjoi vielä hyvin harva ehdokas.

auantai 9.12.2023     Vaalirahoituslain ja puoluelain mukainen kampanja-aika alkaa
lauantai 9.3.2024Ulkomaille tilattavien kirjeäänestysasiakirjojen
 tilauspalvelu avautuu
torstai 21.3.2024Suomessa asuvien EU-kansalaisten viimeistään ilmoittauduttava Suomen europarlamenttivaalien äänioikeusrekisteriin  
perjantai 19.4.2024Äänioikeusrekisterin tietojen poimintapäivä
 (minkä kunnan  kohdalle kukin on merkitty äänioikeutetuksi)
 
tiistai 30.4.2024 ennen kello 16.00Ehdokashakemukset jätettävä Helsingin vaalipiirilautakunnalle
perjantai 10.5.2024Ehdokasasettelun vahvistaminen Helsingin vaalipiirilautakunnassa
tiistai 28.5.2024Äänioikeusrekisteri lainvoimainen
 
tiistai 28.5.2024 kello 16.00Kotiäänestykseen ilmoittautuminen päättyy
keskiviikosta tiistaihin
 29.5.–4.6.2024
Ennakkoäänestys kotimaassa
keskiviikosta lauantaihin
29.5.–1.6.2024
Ennakkoäänestys ulkomailla
perjantai 7.6.2024 kello 19 mennessäEnnakkoäänestyksen lähetekuorten ja kirjeäänestyksen lähetekuorten tulee olla asianomaisen kunnan keskusvaalilautakunnassa
sunnuntai  9.6.2024
 kello 9.00–20.00
Vaalipäivän äänestys
keskiviikko 12.6.2024Tulosten vahvistaminen
https://vaalit.fi/aikataulut-europarlamenttivaaleissa

Puolueen tai sen johtajiston kannalta voi hyvinkin vaikuttaa hyvältä ajatukselta suhtautua EU-parlamenttiin kuin jäteautoon, joka kuljettaa pois hankalat mainetta pilaavat tyypit tai ongelmallisen kyvykkäät yksilöt, joille ei haluta yhtään enempää valtaa puolueen sisällä. Tämä strategia toimii hyvin silloin, kun puolue haluaa nakertaa EU-parlamentin arvoa sisäisesti, jotta pääsee valmistelemaan maansa eroa EU:sta, muille en suosittele. Ei ole suomalaisena mitenkään hauskaa, jos edustajamme EU-parlamentissa on silkka vitsi. Parlamentin edustajien kulut ja palkan maksamme nimittäin me itse ja palkan maksaminen löhölomasta ja ryyppäämisestä ulkomailla ei ole sellainen ajatus, minkä kuvittelisi innostavan äänestämään yhtään ketään.

On etuoikeus äänestää vaaleissa, joissa valitaan edustajat todella ratkaisevan tärkeiden asioiden hoitamiseen. Millä tavoin tuemme jatkossa Ukrainaa ja myös kysymys mahdollisesta Euroopan maiden omata puolustusorganisaatiosta on nostettu pöydälle. Miten EU-tasolla jatketaan vaikuttamista ilmastonmuutoksen ja luontokadon estämiseen on yksi suurimpia ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Kuinka tulevaisuudessa suhtaudumme ihmisoikeuksien toteumiseen, varsinkin suhteessa vierastyövoimaan ja pakolaisuuteen. Entä millä tasolla eri sukupuolien oikeuksien toteutuminen on Euroopan Uniossa. Paljon on ollut nähtävissä merkkejä abortin vastaisuudesta ja Pride-marssien häiriköinnistä myös Suomessa ja Suomen hallitus antoi massiivista taloudellista tukea ryhmille, joiden taustalla on totuttua konservatiivisempi käsitys uskonnosta. Jättimäisen isoja asioita ratkaistavaksi ja paljon valtaa käytettäväksi ja rahaa jaettavaksi on seuraavalla EU-parlamentilla. Vain todella vahva ja osaavista ihmisistä koostuva parlamentti voi tehdä nämä päätökset hyvin ja oikeudenmukaisesti.

Eurooppa voi röyhistää rintaansa, koska onnistui lopettamaan riippuvuutensa Venäjän halvasta energiasta todella hämmentävän helposti ja nopeasti, mikä aivan varmasti on ollut Puutinille hankala asia. Tältä pohjalta voisi toivoa EU:n jatkavan pakotteiden tiukentamista ja valvontaa, koska Putin rahoittaa sotaansa myymällä nimenomaisesti energiatuotteita, jolloin niiden ostamisen lopettaminen olisi todella tärkeää Ukrainan aseman vahvistamiseksi. Seuraavan parlamentin on kyettävä jatkamaan tällä tiellä ja luotava Eurooppaan ilmastollisesti kestävää energiateollisuutta ja toisaalta lähdettävä rohkeasti vähentämään kulutusta ja siirtämään kulutuksen painopistettä kestäviin vaihto-ehtoihin. Kierrätyksestä on tultava osa yhteiskuntaa ja vakavasti otettavaa teollisuutta.

Digitalisoinnin kentällä EU on onnistunut monellakin tasolla, se on tehnyt lakeja, jotka velvoittavat laitteiden korjattavuuteen, yhteensopivuuteen ja pidempään käyttöikään ja toisaalta pakottanut alustajättejä suurempaan avoimuuteen ja sopimuksiin kuluttajien kanssa, sopimuksia, ei sanelua. AI:n tullessa voimalla digitaalisille markkinoille, edessä on uusia kysymyksiä, voiko EU auttaa kuluttajia uskottavuuden ja toisaalta omistajuuden hämärtyessä? AI käyttää muiden luomaa todellisuutta kuten me käytämme aakkosia, me emme maksa aakkosista tekijänoikeusmaksuja, miten on AI:n laita? On miltei mahdoton tehtävä pikseleiden tarkkuudella mitata tekijänoikeuksia, pitäisikö AI laittaa verolle jonka avulla korvata ihmisille pienevä korvaus taiteellisesta työstä?

Kun ongelmat ovat vaikeita ja ratkaisujen etsiminen työlästä, tarvitaan ehdokkaita, joilla on osaamista, neuvottelukykyä ja intohimoa tehdä työtä muiden hyväksi, ehdokkaita joilla on vahva näkemys tulevaisuudesta. Suomi on osa Eurooppaa, mutta ei kuitenkaan ihan keskeinen osa ja toisinaan tuntuu, että näemme Euroopan suomalaisin silmin kaukaisena ja eräänlasena takapihana. Euroopassa tapahtuvat asiat eivät muka oikeasti koske meitä, enempää väärässä emme voisi olla. Hyvin suomalaisina pidetyt tapahtumat ovat olleet aina aiemminkin jatkumoa Euroopan tapahtumille, jopa koko maailman tapahtumille. Suomeen ovat tulleet niin muoti kuin ruuat, aatteet, kuin sodatkin tuota pikaa Euroopan näyttämöiltä. Jotta voisimme vaikuttaa siihen, mikä tuuli meitä kulloinkin pyörittää on tärkeää saada EU-parlamenttiin ne parhaimmat ja osaavimmat voimat valjastamaan se tuuli Eurooppa-laivan purjeisiin eteenpäin vieväksi voimaksi sotien ja itsetuhoavan käytöksen sijaan, ei repien, vaan rakentaen.

Suomessa on paljon ihmisiä, joille EU on suuri ongelma ja he kokevat, että Suomi on nettomaksaja, joka saa EU:lta vain kuraa niskaansa. Heillä on oikeus mielipiteisiinsä ja niin on heilläkin, joille EU on monen hyvän asian mahdollistaja. Moni ei huomaa, että mahdollisuus matkustaa EU-alueen sisällä ja maksella kaikki euroilla on aikamoinen etu, taloudellisestikin. Yrittäjät hyötyvät EU:n vapaakauppa-alueesta ja useista sen tekemistä kahden välisistä sopimuksista, joita pieni maa tuskin kykenisi tekemään niin hyvin ehdoin. Työvoima liikkuu vapaasti ja EU:ssa on myös opiskelijaohjelmia, ota edut käyttöön ja ihastu, Eurooppa on kertakaikkisen upea maanosa ja me eurooppalaiset aivan mahtavan monipuolinen ja värikäs ja kiinnostava porukka.

On hyvä aika tarkistaa, voitko äänestää ja jos niin missä ja miten, vaalien tapa, äänestyspäivä ja jopa äänestäjien alin sallittu ikä vaihtelee maittain. Suomi vähäisen väkimääränsä vuoksi äänestää yhtenä vaalipiirinä ja sen lisäksi oman perinteensä kautta suhteellisella vaalitavalla ja osittaisena listavaalina. Meillä äänestäjän pitää olla täyttänyt 18 vuotta päästäkseen äänestämään.

Mennäänpä me eurokansalaiset antamaan oma äänemme ja vahva panoksemme tulevaisuuden Euroopan rakentamiseen ja äänestämisestä se alkaa, mutta siihenhän se ei lopu, nähdään Eurovaaliuurnilla!

Navalnyin murha ja Venäjän tulevaisuus

Lauri Snellman

Venäläinen toisinajattelija ja oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi kuoli epäilyttävissä olosuhteissa 16.2.2024. Hän oli aikaisemmin viikolla vielä hyvässä kunnossa, ja Venäjällä on sopivasti tulossa ”presidentin” ”vaalit”. Diktaattori Vladimir Putinin tärkeimmät haastajat olivatkin Navalnyi ja palkkasoturipomo Jevgeni Prigozhin, jotka ovat nyt sopivasti kumpikin kuolleet. Tapahtumaa onkin parhaiten luonnehtinut Kremlin tukipuolue Oikeudenmukaisen Venäjän ”kansanedustaja” Sergei Mironov:

Aiemmin ääriliikehdinnästä tuomitun Aleksei Navalnyin kuolema hyödyttää vain Venäjän kansan vihollisia, jotka yrittivät tappaa hänet aikaisemmin.

Suoraan hevosen suusta siis! Navalnyin murha liittyykin monin tavoin Putinin pelkoihin vallan vastavoimien vahvistumisesta. Suomessa taas tapausta on lähestytty iänikuisen hysteerisen russofobian näkökulmasta. Mutta entä jos Navalnyin osittainen poliittinen menestys osoittaakin Venäjän olevan jo kasvamassa ulos itsevaltiuden ja kommunismin perinteistä?

Navalnyi ja Venäjän oppositio

Venäjän nykyisen opposition historia ulottuu aina Hruštšovin 1950- ja 60-lukujen destalinisointiyritykseen asti. Nikita Hruštšov pyrki aktiivisesti modernisoimaan neuvostovaltaa sisältäpäin ja sanoutui irti Josef Stalinin poliittisesta terrorista. Reformit saivat ison jälkivaikutuksen Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa, kun ne nostivat esiin Venäjän vastineen liberalismia ja demokraattista sosialismia ajaneille 60-luvun radikaaleille. Venäjän 60-luvun sukupolveen kuului mm. Mihail Gorbatšov, joka yritti Neuvostoliiton demokratisointia.

Neuvostoliitto kuitenkin hajosi epäonnistuneen demokratisoinnin seurauksena. Hajoamisesta syntynyt moderni Venäjän federaatio taas lähti rakentamaan markkinataloutta sen sijaan, että kansakunta olisi rakennettu uudelleen demokratian ja oikeusvaltion varaan. Siirtymää tutkinut Vladimir Gel’man osoittaakin, että vallan vastavoimat jäivät heikoksi. Näin ensin Boris Jeltsin ja sittemmin Venäjän diktaattoriksi noussut Vladimir Putin pystyivät taas keräämään vallan itselleen.

Venäjän oppositio järjestäytyi uudelleen 2000-luvulla, kun Putin ryhtyi kahmimaan valtaa itselleen. Aina 2010-luvulle asti oppositio kuitenkin oli marginaalista ja koostui toisinajattelijoista, kun talouskasvu nosti kansan elintasoa ja modernisoi Venäjää. Tilanne muuttui, kun Vladimir Putin palasi Venäjän presidentiksi vuonna 2011. Putinin paluu johti laajaan kansannousuun Putinin järjestelmää vastaan, ja kansannousu keskittyi Bolotnajan mielenosoituksiin 2011-2013.

Navalnyi nousi Venäjän johtavaksi oppositiopoliitikoksi Bolotnajan ja siitä alkaneen Venäjän opposition nousun myötä. Jälkikommunistinen Venäjä oli nopeassa muutoksessa: maahan oli syntynyt kaupunkilainen liberaalisti suuntautunut ja nuori keskiluokka, ja venäläisten arvot olivat liberalisoituneet. Näin liberaalidemokraattisista arvoista tulee osa Venäjän yhteiskuntaa.

Navalnyin saavutuksena on muuttaa Venäjän yhteiskunnan liberalisaatio pyrkimykseksi rakentaa kansalaisliittouma demokratian puolesta. Navalnyi onkin nojannut venäläiseen populismin perinteeseen, kun hän on ottanut maalikseen Putinin kleptokratian ja korruption. Hän on myös pyrkinyt laajentamaan demokratiaa kannattavaa koalitiota kaupunkiliberaalien ryhmien ulkopuolelle.

Navalnyi myös rakensi Venäjälle kansallisen tason oppositioverkoston korruptionvastaisen säätiönsä FBK:n muodossa ja mobilisoi ihmisiä äänestämään taktisesti. Hänen heittonsa ”huijareiden ja varkaiden puolueesta”, ”bunkkeripappa” Putinista ja myös rohkea ja optimistinen esiintyminen ovatkin tehneet hänestä liberaalin Venäjän kansallissankarin. Nän Navalnyi on ensimmäinen venäläinen poliitikko, joka pyrki muuttamaan Venäjän modernisaatiokehityksen vaihtoehdoksi Putinille ja hänen jatkamalleen Venäjän itsevaltiuden perinteelle.

Opposition ja diktatuurin kamppailu Venäjän tulevaisuudesta

Putinin hallinon muuttuminen yhä autoritaarisemmaksi on vastaus Venäjän yhteiskunnan modernisoitumiseen ja demokratisoitumiseen. Daniel Treisman erotteleekin spinnaus- ja pelkodiktatuurit. Spinnausdiktatuurissa hallinto teeskentelee olevansa demokratia ja esittää diktaattorin taitavana taloushallinnoijana. Pelkodiktatuuri taas uhkaa oppositiota avoimella väkivallalla ja oikeuttaa itsensä usein ideologian keinoin.

Ukrainan sota ja poliisivaltion vahvistuminen Venäjällä merkitsevätkin sitä, että Putin pyrkii roikkumaan kiinni vallassa muuttamalla aiemman spinnausdiktatuurinsa pelkodiktatuuriksi. Tilanne muistuttaa monessa suhteessa 1970-luvun latinalaista Amerikkaa, jossa USA:n tukemat sotilasdiktatuurit pyrkivät pitämään perinteiset eliitit vallassa murskaamalla opposition. Vastaavasti taas 1990-luvun Jugoslaviassa äärioikeistolainen nationalismi pyrki oikeuttamaan valtansa jatkuvien sotien ja väkivaltaspektaakkelien avulla. Kuitenkin Venäjän rauhanliike on pystynyt toimimaan ruohonjuuritasolla, ja vuoden 2024 ”vaaleihin” oli useita sodanvastaisia ehdokkaita.

Näin Putin näyttääkin taistelevan tuulimyllyjä vastaan. Sota Ukrainassa ja pyrkimykset Venäjän poliisivaltion vahvistamiseen merkitsevätkin, että hallinto käy pohjimmiltaan kolmen Venäjän sisällissotaa. Putin on pohjimmiltaan lähtenyt sotaan Venäjän modernisaatiokehitystä vastaan, joten hänen hankkeilleen voi tuskin odottaa suurta menestystä. Joko talouden heikkeneminen vie kansan elintason ja armeijan asetuotannon, tai sitten vallan vastavoimat vahvistuvat modernisaation myötä.

Gel’man toteaakin venäläistä autoritarismia koskevassa teoksessaan, että opposition iskulause ”Venäjästä tulee vapaa” alkaa määrittämään Venäjän kehitystä tulevaisuudessa. Muutos voi tulla joko Putinin kuoleman tai väkivallattoman kansannousun kautta, riippuen vallan vastavoimien voimakkuudesta. Tällöin Aleksei Navalnyin elämäntyö tulee olemaan yksi ensimmäisistä askeleista uuden Venäjän demokratiakehityksessä.

Presidentinvaalit, autopilotti, valemuisto ja digitaalinen informaatiolukutaito

Päivi Pulkkinen

Mikä on kauneinta ihmisessä? Onko se hänen ulkoinen olemuksensa, rehellisyytensä, luotettavuutensa vai kenties osaamisensa ja taitonsa? Jokainen meistä erehtyy ja tekee joskus virheitä ja vääriä arviointeja, mutta miten hyvin osaamme arvioida omaa toimintaamme? 

Vuonna 2016  uutisoitiin Alpo Rusin tuolloin ilmestyneessä kirjassaan arvioineen, että Johan Bäckmanin parjauskampanja pudotti Alexander Stubbin kokoomuksen puheenjohtajan pallilta. Oikeastaan koko 2010-luku oli vielä aikaa, jolloin Suomessa ei kovin laajasti ymmärretty Kremlin masinoimaa informaatiovaikuttamista eikä varsinkaan julkisesti puututtu siihen. Vasta syksyllä 2019 ilmestynyt Jessikka Aron kirja Putinin trollit avasi monien silmiä. Tosin sekin jäi vain niiden tiedoksi, jotka aktiivisesti seurasivat informaatiovaikuttamisesta käytyä keskustelua. 

Autopilotilla netissä surffaaja ei välttämättä tule aina ajatelleeksi, että samaan aikaan, kun innolla kommentoimme ja keskustelemme julkisilla sivustoilla, olemme myös sellaisten katseiden alla, joita emme itse näe emmekä edes osaa kuvitella. Vasta Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ja ukrainalaisten opittua myös tehokkaampaa kyberpuolustusta paljastuivat Ukrainan alueelle  pystytetyt trollifarmit. Sofi Oksanen kertoo kirjassaan Samaan virtaan – Putinin sota naisia vastaan, että yhdessä trollitehtaassa saattoi olla noin100 työntekijää, mutta heiltä löytyi yli 150 000 eri  operaattoreiden sim-korttia. Ukrainan kyberpoliisi on löytänyt kirjaa kirjoitettaessa eri trollitehtaista puolitoista miljoonaa bottitiliä, jotka on perustettu sosiaaliseen mediaan levittämään valeuutisia ja aiheuttamaan  hämmennystä sekä Ukrainassa että sen ulkopuolella.

Keskustellessani Facebookissa presidentinvaaleista ystävieni kanssa paljastui, että eräällä heistä oli valemuisto, joka oli muuttanut hänen käsityksensä Alexander Stubbin ja Johan Bäckmanin suhteesta. Hänelle oli jäänyt Alpo Rusin kirjaa vuonna 2016 koskevasta uutisesta mieleen käsitys, että Stubb ja Bäckman olivat ystäviä ja tekivät yhteistyötä, vaikka alkuperäisen uutisen mukaan Bäckman piti Stubbia CIA:n agenttina ja USA-mielisyytensä takia epäluotettavana. Vilkaisten luettu uutinen oli muuttunut ystäväni mielessä päinvastaiseksi kuin alkuperäinen ja siten synnyttänyt valemuiston, jota hän itse kuitenkin piti totena. 

On todettu, että valeuutisen oikaiseminen ja faktantarkistus vaatii 20 kertaa enemmän työtä ja aikaa kuin väärän tiedon levittäminen ja silti väärä tieto jää elämään sekä internetin syövereissä että joidenkin ihmisten mielissä. Siksi sen sijaan, että autopilotilla klikkaamme, tykkäilemme ja jaamme huomiota herättäviä klikkiotsikoita, meidän tulisi tarkkailla itseämme, ottaa selvää asioista, lukea myös kirjoja ja seurata keskusteluja eri foorumeilla pyrkien välttämään omaa kuplautumistamme. Helposti jäämme etsimään tietoa, joka vastaa jo olemassa olevaa ennakkokäsitystämme, mutta saatamme olla väärinkäsitystemme tai jopa valemuistojemme vankeja.

Medialukutaito on tässä ajassa tärkeimpiä kansalaistaitoja. Se suojaa sekä yksilöä että kansakuntaa. Kyse on digitaalisesta informaatiolukutaidosta, jossa myös tekoälyllä tuotettu sisältö on tunnistettava. Sen vuoksi meidän jokaisen on kehitettävä omaa monilukutaitoamme koko elämämme ajan. 

Maailman talousfoorumin riskienkartoitustutkimuksessa suurimmaksi uhaksi koko ihmiskunnalle nähtiin väärän tiedon levittämisestä johtuvat haitat. Väärä tieto, valeuutiset ja trollitilit hämärtävät ihmisten käsityksen ilmastonmuutoksesta, politiikasta, sodista, konflikteista ja omasta identiteetistä. Sillä pyritään vaikuttamaan myös äänestyskäyttäytymiseemme.

Siksi, kuten faktabaari.fi muistuttaa:

Pysähdy, harkitse, tarkista.

Järki ja tunteet

Suomen Operaatio Liberon blogitiimi

Suomi on liberaali demokratia, jossa on valta on kansalla, mutta valtaa kansan puolesta käyttää vaaleilla valittu kansanedustaja. Vaaleilla valitaan myös kunnanvaltuustojen ja aluevaltuustojen valtuutetut ja presidenttikin. Järjestelmä on koettu aika toimivaksi ja sen avulla meistä on tullut onnellinen ja rikas maa, jossa on siedettävästi velkaa, paljon omaisuutta, hyvin järjestetty puolustuslaitos, hyvä koulutusjärjestelmä, paljon työssäkäyviä, vähän asunnottomia, vähän rikoksia , vähän rikollisia, hyvin toimiva sosiaalitukijärjestelmä eläkkeineen, hyvä sairaanhoito, toimiva oikeuslaitos ja poliisilaitos.

Miksi järjestelmämme ei onnistu luomaan sellaista ilmapiiriä, jossa lähinnä tyytymättömiä houkutteleva  populistinen puolue ei saisi näin suurta kannatusta? Järjellä ajatellen puolue tai puolueet, joiden ainoa varsinainen vaaliohjelma on vallitsevan järjestelmän kaataminen, vaikuttaa huonolta idealta. Tiettävästi mistä tahansa yhteisöstä löytyy aina 5-7 prosenttia tyytymättömiä ihmisiä, yleensä he kuitenkin pysyvät marginaalissa, mutta jokin tässä ajassa houkuttelee heidät esille ja kutoo heidän ympärilleen isohkon puolueen.

Jos asia jäisi siihen, niin sekään ei riittäisi horjuttamaan yhteiskuntarauhaa, mutta, kun ei jää, vaan isot vanhat puolueet näkevät populistien niittävän suosiota ja haluavat kakusta oman siivunsa ja tietenkin pyrkivät siihen muuttumalla itsekin populistisiksi uusien häirikköjen tapaan. Hierarkkinen ja väkivaltaa kaihtamaton populismi taas ei nöyrry aisankannattajaksi vaan syö vanhojen puolueiden periaatteet ja muuttaa puolueet kaltaisekseen.

Tämä yhtälö on jotain, mitä itseäni fiksummat ovat pohtineet jo kauan, vielä kummallisemman yhtälöstä tekee, että tämä, nimenomaan populistisen äärioikeiston nousu onnistuu nimenomaisesti demokraattisesti hallituissa maissa. Liberaalin demokratian keinot eivät tunnu riittävän väkivaltaista, hyökkäävää ja repivää, vahvasti tunteisiin vetoavaa retoriikkaa vastaan mitenkään päin. Vaikka some nostaa esiin kaikenlaista, kaiuttaa ja yhdistää repiviä voimia, niin, se on vain keino. Samat kielikuvat ja kehitys kielellisen toiseuttamisen kautta lakien muokkaamiseen ja fyysisiin hyökkäyksiin on ollut hyvin samanlainen jo Amerikan syvässä etelässä lynkkausten aikaan tai Suomenkin itsenäisyyden alkuajan tapahtumissa.

 Kuulin eilen esittettävän kiintoisan ajatuksen, jonkamukaan politiikan syvin sisältö on vastakkainasettelu ja tunne ja, että koko politiikka menettää kiinnostavuutensa ns. suuren yleisön silmissä, jos siihen ei saada liitettyä sitä tunnetta. Ehkäpä meidän olisi syytä ottaa järki käteen ja lakata väheksymästä tunteitamme? Tunnustaa rakkautemme kaikkea sitä hyvää kohtaan, jonka olemme saaneet rakennetua tähän maahan ja vihamme heitä kohtaan, jotka rakkaudestaan rahaan ja ahneuttaan ja kateuttaan haluavat rikkoa sen hyvän, minkä edestä tässäkin maassa on kuoltu ja kärsitty nälkää. Tehty työtä, säästetty, luettu tentteihin, parsittu sukkia ja sekä toivottu parempaa, että tehty työtä sen paremman eteen?

Vielä on paljon, mitä pitäisi tehdä, tehdä yhdessä, jotta tämä maa ja täällä asuvat ihmiset voisivat viettää seuraavtkin sata vuotta rauhaa ja hyvää elämää. Jostain pitää luopua, jotain saamme tilalle, mutta periaatteistamme meidän ei tarvitse luopua.

Millainen on hyvä poliitikko?

Suomen Operaatio Liberon blogitiimi

Arkipuheessa annamme usein ymmärtää, että poliitikot ovat surkeita oman edun tavottelijoita, joihin ei ole luottamista, miksi? Olemme kuitenkin ihan itse äänestäneet heidät paikalleen, monet vieläpä moneen luottamustehtävään. Onko tarpeellista, että voimme kohdistaa tunteitamme ja turhautumistamme poliitikkoihin, vai pitäisikö asiaa muuttaa jotenkin? Onko se edes mahdollista?

Mistä luottamuksen vahvistaminen voisi alkaa? Pitäisikö poliitikolla olla koulutusvaatimus? Eduskunnan koostumus on koulutetumpi, iäkkäämpi ja varakkaampi kuin keskivertosuomalaisen ihmisen. Olettaa sopii, että heillä on keskimäärin valmiuksia ymmärtää keskeisiä yhteiskunnallisia toimintatapoja, lainalaisuuksia ja lakeja aivan erinomaisesti. Poliitikko ei puhu typeryyksiä
ymmärtämättömyyttään, kyse täytyy olla jostain muusta, kun vuosia praktiikkaa harjoittanut lääkäri puhuu pehmoisia biologiasta tai lakimies esittää perustuslain vastaisia toimenpiteitä kirkkain silmin. Näitä ihmisiä kuitenkin äänestetään suurin äänimäärin vuosi vuoden jälkeen? Kyseessä ei siis ole koulutuksen tai osaamisen puute, vaan joko puoluejohdon asettama toimintamalli tai oma oletus oikeasta tavasta toimia.

Voimmeko vaatia poliitikkoja perustamaan puheensa vain faktoihin ja yleisesti tiedettyyn totuuteen? Näin kai kuvittelemme, mutta vaatimus pätee enemmän meistä oppositiossa oleviin poliitikoihin. Oman puolueen poliitikkoja ymmärrämme loputtomiin. Kun karismaattinen persoona kertoo meille asioita, joiden haluamme olevan totta, niin poliittinen ideologia alkaakin muistuttaa uskontoa? Emme halua ravistella kaunista puuta, koska alitajuisesti tiedämme, että niskaamme tippuisi mätiä, matoisia hedelmiä ja jostain kuuluisi kuiskaus kuninkaan vaatteettomuudesta. Kuitenkin, koska uskomme valheita ja aktiivisesti levitämme ja puolustamme niitä, niin tämä elämänvalhe aiheuttaa sen, että syytämme itsepetoksestamme muita, eli niitä poliitikkoja ryhmänä. Lieneekö olemassa taikasieniä, joita syömällä ottaisimme itse vastuun omista tekemisistämme ja ryhtyisimme hihat käärien arkeen, joka tarjoaa vaan sitä tavallista hyvää elämää?

Lisäisikö poliittisten päätösten parempi taustottaminen ja mahdollisuus osallistua enemmän lainsäädäntöön jo valmisteluvaiheessa uskoamme poliitikkoihin? Poliittinen järjestelmämme on salainen ja suppea, varmasti sitä voisi ja pitääkin avata enemmän myös kuluttajille ja medialle. Median rooli uskottuina , jotka töräyttelevät totuudentorveaan aikataulutetusti jostain asioista ja toisaalta kaivavat epämiellyttäviäkin asioita levitelläkseen niitä mahdollisimman epäsopivasti, on
vähintääkin jakautunut. Voisi olla toimittajillekin helpompaa analysoida ja nostaa esille valmistelutyön vaiheita ja siellä käsiteltyjä asioita, kun tiedonsaanti ei ole poliitikoiden ja asianomaisten valmistelijoiden yhteistyöhalun varassa. Hallinnon pitäisi automaattisesti tiedottaa asioista ja vastata kysymyksiin säännöllisesti Yle, kun jotain kriisiä ilmaantuu. Pelkkä Twitter-tiedotus on noloa ja kansaa aliarvioivaa ja poistaa jatkokysymysten asettamisen. Odotan myös innolla lobbari-lakia ja sen vaikutuksia. Monesti itsestäni tuntuu, että meillä avoimuutta pelätään ihan hysteerisesti, taivas harvemmin putoaa ja jos se putoaa, niin tuskinpa siitä sitten kummempaa enää voi tapahtuakaan.

Voiko viestinnällä saada aikaan luottamusta? Todistetusti voi. Korona-kauden pahimman ajan hallituksen itselleen löytämä tiedotustyyli oli pidetty ja sai väen kokemaan, että heistä välitettiin. Osaa kansasta häiritsi avoin epävarmuus, olis pitänyt sanoa, että tiesi asian, vaikka siinä vaiheessa tieto taudista oli hyvin huonoa ja perustui pitkälle mutuun ja valistuneisiin arvauksiin, epävarmuutta vaan on vaikea kestää. Olisimme ehkä halunneet mieluummin kuulla kauniin valheen? Toki se olisi kostautunut hallitukselle jälkeenpäin. Osa kansasta myös arvostaa järkähtämättömyyttä sinänsä, päätöksiä ei peruta eikä anteeksi pyydellä, koska se osottaisi heikkoutta. Sitä en tiedä, arvostaako joku mahtavana peliliikkeenä suoranaista median pakoilua ja epäsuoraa viestintää mainostoimiston suunnittelemin artikkelein tai postauksin, ainakaan hallituksen luottamusluvuissa ei siltä vaikuta.

Voisiko tunteiden kohdistamiseen tarjota ennemminkin presidenttiä ja eduskunta ja muut poliitikot ja virkamiehet voisivat keskittyä työnomaisesti valtakunnan asioiden hoitoon? Eli pois ne human intrest-jutut ja tilalle analyysia, tutkimuspohjaisia päätöksiä ja arkista mutta selkeää ja vähemmän tunteisiin vetoavaa keskustelua? Politiikka takaisin politiikkaan, neuvottelua, sopimista, väittelyä asioista, keskustelua ilman, että koko ajan mietitään, mitä sanoa, että minua äänestettäisiin.

Miten menetellä palkkioiden ja rahan suhtteen? Meidän poliitikkojemme palkkiot vaihtelevat luottamustehtävästä johtuen minimaalisesta kuntapoliitikon palkkiosta aika kohtuulliseen ministerin tai jopa suureelliseen presidentin palkkioon. Itse lähtisin vähentämään puolueen saamaa tukea ja toisaalta nostaisin ammattipoliitikon palkkiota, koska onhan se naurettavaa, että esimerkiksi PM saa just ja just 10% valtionfirman johtajan palkasta ja kuitenkin käytännössä johtaa maata ja on vaarassa joutua pois hommasta joka päivä. Kampanjatuen pitäisi olla läpinäkyvää tuloa, näin äänestäjä tietää, kenen rahoilla poliitikko toimii. Näkisin myös, että demokratia toinmisi paremmin, jos kerrallaan voi olla vain yksi luottamustehtävä kunnassa, hyvinvointi-alueella tai eduskunnassa. Myös eduskuntakausia voisi rajoittaa? Kolme kautta tai kaksi voisi olla sopiva ja tämän kauden perusteella ehdottaisin myös, että eduskunnan puheenjohtaja (puhemies) olisi eduskunnan ulkopuolinen ja hänellä olisi viranhoidossaan selkeät määräykset, joiden rikkominen johtaisi erottamiseen ja sanktioihin.

Voi olla, että rakastamme vihata poliitikkojamme edelleenkin, vaikka kaikki tämä tapahtuisi, mutta on hyvä muistaa, että hyvää poliitikkoa on vaikea löytää. Jos luottamustoimen hoito johtaa itsen ja lähipiirin saamiin tappouhkauksiin, kunnianloukkauksiin, päällekäymisiin, salakuvaamiseen ja kaikenlaisten perättömien kohujen vatvomiseen mediassa kuukausitolkulla, niin saammeko me luottamustoimiin enää niitä hyviä ja osaavia, rehellisiä ja luotettavia henkilöitä?

Presidentti tarvitsee humaaniutta ja kykyä laaja-alaiseen ajatteluun

Lauri Snellman

Suomessa pidetään presidentinvaalit 28.1. ja 11.2.2024. Presidentin tärkeimmät tehtävät koskevat ulkopolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa. Presidentti tekee päätöksensä hallituksen istunnossa (§58). Hän

  • johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhdessä hallituksen kanssa (§93)
  • päättää sodasta ja rauhasta, eduskunnan tulee hyväksyä päätös
  • on rauhanaikana armeijan ylipäällikkö (§128).

Presidentin ulkopoliittinen rooli korostuu, kun erilaiset kriisit ja konfliktit koskevat myös Suomen lähialueita. Maailma on nyt keskellä laajaa geopoliittista ja myös yhteiskunnallista murrosta. Valittavan presidentin tulee pystyä seuraamaan maailman tapahtumia silmät auki – sortumatta yhden totuuden ajatteluun, liturgiaan tai uhkakuva-ajatteluun.

Uhkakuva-ajatteluun liittyy läheisesti turvallistamisen käsite. Nykyisistä vaaleista voi olla tulossa turvallistamisvaalit, joissa kansaa hallitaan pelolla erilaisten uhkakuvien maalailun kautta. Äärioikeiston väestönvaihtoteoria tarjoaa hyvän esimerkin turvallisuusretoriikasta. Uhkakuvaretoriikka tarvitsee puhujan, uhan, uhatun yhteisön ja yleisön:

  1. Puhuja: laitaoikeistolainen ministeri väittää väestönvaihdon uhkaavan Suomea.
  2. Uhka: maahanmuutto ja etnisten vähemmistöjen kasvu tekee etnisistä kantasuomalaisista vähemmistön.
  3. Uhattu yhteisö: uhattuna on etnonationalistisesti kantasuomalaisten heimoyhteisöksi ymmärretty Suomi – monikulttuurinen suomalaisuus merkitsisi Suomen tuhoa.
  4. Yleisö: väestönvaihtoteorialla vedotaan ihmisiin, jotka käsittävät Suomen joko etniseksi tai koko ajan ulkoa uhatuksi yhteisöksi.

Lopputuloksena turvallisuusretoriikasta on demokratian rappio. Demokraattinen politiikka punnitsee vaihtoehtoja, rakentaa eri eturyhmien neuvotteluilla monille yhteiskunnallisille ryhmille kelpaavia ratkaisuja ja nojaa ihmisoikeuksiin. Turvallisuusretoriikka on taas autoritaarista, kun se vaatii alamaisia yhteen riviin, tappaa vaihtoehdot me vastaan ne-vastakkainasetteluilla ja näin kiistää yhteiset oikeudet.

Turvallisuusretoriikkaa ovat viime aikoina ruokkineet itärajan pakolaiskriisi ja myös Ukrainan vastahyökkäyksen epäonnistuminen. Ukrainan sotaan liittyi Suomessa epärealistisia odotuksia. Ukrainan odotettiin voittavan sota ja marssivan Krimille, vaikka Venäjä on sotilaallisena suurvaltana vahvempi. Itärajan pakolaiskriisi on taas johtanut muuttoliikkeiden ja tulijoiden näkemiseen Venäjän vallankäytön välineenä – sen sijaan että heihin olisi suhtauduttu ihmisinä.

Suomalainen julkisuus on erityisen altis turvallisuusretoriikalle – Suomi itse asiassa muistuttaa Israelia siinä, että poliittinen kulttuuri on pahoin turvallistettu. Israelilainen politiikantutkija Uriel Abulof käyttää ”syvän turvallistamisen” käsitettä kuvamaan ajattelutapaa, jonka mukaan maa on koko ajan uhattuna joka puolelta. Tällöin politiikasta tulee vain jatkuvaa ulkoiseen kriisiin vastaamista kieli vyön alla – mikä on itse asiassa hyvä kuvaus Suomen poliittisesta kulttuurista.

Suomessa syvä turvallistaminen nojaa miltei valtionideologiaksi nousseeseenkansallisen selviämisen” myyttiin. Suomen valtiovaltaa oikeutetaan sotien perinteeseen nojaavalla ajatuksella koko ajan uhkaavasta ulkomaailmasta ja sisäisestä erimielisyydestä. Valtio on sitten vastannut aina oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla, ja kansalaisen tulee olla mukana yhteisessä projektissa tukemalla valtaa alamaisena.

Umpimielisellä turvallisuusretoriikalla on kuitenkin ollut haastajia Suomessa. Antti Vesikko tarkasteleekin Olavi Paavolaisen jatkosotakriittistä teosta Synkkä yksinpuhelu kansalliseen selviämiseen nojaavan ajattelun kritiikkinä. Vesikon ja Paavolaisen mukaan vastakkain ovat umpioitunut kirkonkylämentaliteetti ja avoin resonoiva ajattelu. Umpioitunut ajattelu merkitsee taas pakoa älyllisestä vastuusta ja humaanin ajattelun romahdusta, kun kansakunta on ajettu poikkeustilaan. Lopputulos on taas helposti tunnistettavissa – riittää vain korvata venäläinen sotavanki itärajan turvapaikanhakijalla:

Harvoin olen yhtä puhtaaksiviljellyssä muodossa tavannut sen käsitteen, jota mielessäni olen aina nimittänyt suomalaiseksi ”kirkonkylämentaliteetiksi” (…)

kaksi vanhaa ja arvokasta sairaanhoitajatarta toivottelee, että jokainen vanki pitäisi ilman muuta tappaa. Ehdotus saavuttaa voittopuolisesti naispuoleisen kahviseuran puolesta äänekästä hyväksymistä. Älykäs tohtorinnakin innostuu kertomaan (…) ajatuksen, että kaikki vangit pitäisi ladottaman päällepäin kasaan; sitten olisi aamulla vain vedettävä kasan alle kuolleet esiin ja haudattava (…)

Idea saa osakseen hyvä-huutoja ja naurua. (26.7.1942)

Paavolaisen teoksen kritiikki kohdistuikin juuri suomalaisen poliittisen arvostelukyvyn katoamiseen. Kirkonkylämentaliteetti on erittäin tuhoisa myös sen vuoksi, että kansallinen itseensä käpertyminen tappaa kyvyn nähdä, mihin maailma on menossa. Vaihtoehdon kirkonkylämentaliteetille tarjoaakin resonoiva ajattelu: asioiden kokeminen, empatia, havaintojen tekeminen ja kriittinen pohdiskelu niiden merkityksestä.

Paavolainen siteeraa Tshekkoslovakian presidentti Edward Benesiä, jonka mukaan

”meidän oli koetettava sovittaa kansallinen luonteemme maailmanhistoriallisiin puitteisiin. Meidän oli koetettava ymmärtää, mihin maailma oli menossa ja mitä se, eikä vain jokin yksityinen kansa, tahtoi”.

Suomalainen poliittinen keskustelu tarvitseekin hyvän tuntuman maailman muutoksen suunnasta – ja Suomen presidentin on oltava kartalla kehityskuluista.

Huolimatta kaikesta retoriikasta demokratian tuhosta, maailma on itse asiassa liberalisoitumassa. Myös valta maailmalla hajaantuu. USA:n vaatimukset saavat yhä enemmän vastavoimia globaalista Etelästä – mm. Gazan sodan myötä. Diktaattorit ovat yhä kasvavissa vaikeuksissa opposition kanssa.

Voittajia eivät siis ole länsiblokki tai kylmän sodan autoritaariset valtiot, vaan puolueettomat maat, globaali Etelä ja globaalista yhteiskunnasta nousevat vallan vastavoimat. Tällöin maailmasta kehittyy yhä moninaisempi ja pirstaleisempi, liberalisaatiosta aiheutuvien konfliktien leimaama ja vallalle ilman vastuuta jää yhä vähemmän tilaa.

Nykyisessä vaikeassa kansainvälisessä tilanteessa ja turvallistetussa kirkonkylämeiningissä on iso kiusaus valita johtoon sotilasdiktaattori, joka komentaa maata autoritaarisesti ja kumartaa USA:ta NATOn kautta. Kuitenkin Suomi tarvitsee kriittistä, vaihtoehtoja punnitsevaa ja resonoivaa ajattelua – sekä maan johdossa että julkisessa keskustelussa. Entä jos seuraava presidentti voisikin olla visionäärinen muutoksen hahmottaja ja nopealiikkeinen neuvottelija?

Näin siis Suomeen tarvitaan presidentti, joka pystyy hahmottamaan isoja kokonaisuuksia, maailman muutoksen suunnan ja myös asemoimaan Suomea maailman muutokseen.

Presidentinvaali vapauttaa vihapuhetta

Janne Riiheläinen

Tänä vuonna noin puolet maailman äänestämään oikeutetuista ihmisistä äänestää jossain vaaleissa. Suuren vaalivuoden avasi Taiwan, jossa hallitsevan Demokraattisen edistyspuolueen ehdokas voitti presidentinvaalin. Manner-Kiinalle tulos oli karvas pettymys, sillä Peking oli panostanut lujaa vaalihäirintään ja suosi toista pääehdokasta.

Seuraavaksi ovat vuorossa Suomen presidentinvaalit, joiden lopputulos on harvinaisen auki. Toki asetelmat tuntuvat jossain määrin vakiintuneilta, mutta tätä kirjoitettaessa eivät viimeiset mielipidetiedustelut ole vielä ilmestyneet. Niissä saattaa olla yllätyksiä tai ilmiöitä, joita presidentinvaalit henkilövaaleina helpommin sisältävät.

Ehdokkaat voi jakaa karkeasti ottaen voittoa tavoitteleviin, säällistä tulosta hakeviin ja lähinnä näkyvyyden takia mukana oleviin. Keskimäärin ehdokasjoukko on kovatasoinen ja pätevyyttä on mukana runsain mitoin. Tämäkin kertoo siitä, että vaalin tulos on harvinaisen avoin. Ehdokasvalikoiman korkeatasoisuutta edesauttaa se, että kannattajakortteja keränneet Paavo Väyrynen ja Saara Huhtasaari eivät saaneet kortteja kasaan.

Disinformaatiokentälle tyypillisellä tavalla Huhtasaaren Vapauden liiton kautta järjestetty keräyskampanja päätyi keskinäisiin riitoihin ja melkoiseen mahalaskuun 4 277:lla allekirjoitetulla kannattajakortilla. Määrä sinällään on ihan kunnioitettava, mutta kampanjapäällikkö oli julkisuudessa arvioinut kerätyn noin 10 000 korttia jo ennen viime vaiheita.

Väyrynen puolestaan on levittänyt salaliittoteoriaa kannattajakorttien hävittämisestä Postissa ja on omien sanojensa mukaan vakuuttunut siitä, että olisi päässyt varmasti toiselle kierrokselle ja myös voittanut vaalit. Melkoinen päätelmä, kun edes 20 000 kannattajakorttia ei saa kerättyä.

Disinformaatiokentällä on näiden epäonnistuneiden keräysten jälkeen nähty julistuksia, ettei presidentinvaaleissa ole oikeita vaihtoehtoja ja siksi niissä ei pidä äänestää. Tämä päätelmä on sinällään totta, sillä kaikki ehdokkaat ovat ulkopolitiikan suuressa linjassa yksimielisiä. Nyt valitaan Nato-Suomen presidenttiä.

Omanlaisensa ilmiö näissä vaaleissa on ollut Mika Aaltola. Hän tavoitti suomalaisten tunnot Venäjän suurhyökkäyksen jälkeisissä tunnelmissa ja nousi suosion siiville. Yhä korkeammalle Ikaroksena yrittänyt Aaltola vain kohtasi ehdokkaana poliittisen kamppailun polttavan todellisuuden.

Perussuomalaisilla ei näissä vaaleissa ole kuin voitettavaa, koska he eivät voi voittaa. Jos Halla-aho sattuisikin pääsemään toiselle kierrokselle, häntä vastaan äänestettäisiin hyvin laajasti. Toisaalta toisen kierroksen asetelmat näyttävät sellaisilta, että perussuomalaisten äänestäjät saattavat hyvinkin aktiivisuudellaan tai passiivisuudellaan ratkaista vaalit.

Kesän kuuman rasismikeskustelun jälkeen PS:ssa vedettiin selvästi tiukkaa linjaa ulostulojen hillinnässä. Jopa ministereiksi kelpaamattomat varapuheenjohtajat Sebastian Tynkkynen ja Mauri Peltokangas ovat olleet suut supussa. Mutta nyt Wille Rydman ja Ville Tavio ovat lähteneet taas ryöpyttämään vanhaan malliin. Myös presidenttiehdokas Halla-aholta on tullut kiistanalaisia avauksia, joiden avulla hän on hallinnut julkista keskustelua.

Sinällään tässä ei ole mitään uutta, sillä jo Timo Soini otti tilaa haltuun sutkauksillaan. Nykyisiin synkkiin vaatimuksiin verrattuna kovin viattomilta tuntuvat heitot fillarikommunisteista alkaen saivat aikaan paheksuntaa ja se taas laittoi perussuomalaiset tiukasti puolustuskannalle ja ajamaan vankkurinsa rinkiin. Muiden voimakkaat reaktiot lujittivat oman porukan kannatusta ja yhteishenkeä. Tämä on erityisen tarpeen nyt, kun hallituksen leikkaukset konkretisoituvat monien PS:n äänestäjien elämässä. Identiteettipolitikoinnilla saadaan painettu sivuun taloudellisten heikennysten aiheuttamaa pahaa mieltä.

Kokoomus ja pääministeri Petteri Orpo kamppailivat koko hallituksen alkutaipaleen perussuomalaisten salaliittoteorioiden ja vihapuheen kanssa. Näitä sitten käytiin läpi hallituksen sisällä pelisääntökeskusteluissa sovituilla nollatoleransseilla ja rasismitiedonannoilla. Nyt Kokoomus ei yksinkertaisesti voi pitää näistä tiukasti kiinni, koska Stubb tarvitsee vaalien toisella kierroksella perussuomalaisten ääniä. Liberaalina suomenruotsalaisena EU-intoilijana hänen ei niitä muutenkaan ole helppo saada.

Mutta silti näissä vaaleissa häämöttää varsin todennäköisenä lopputuloksena se, että Suomella on puolustus-, ulko- ja pääministeri sekä presidentti Kokoomuksesta. Tätä asetelmaa ei haluta vaarantaa millään ja Stubb on tyytynyt varmistelemaan kampanjan aikana. Natoon sopeutuminen sekä poliittisesti että sotilaallisesti olisi näin käytännössä kokonaan Kokoomuksen käsissä.

Ulkopuolista vaikuttamistyötä ei juuri ole ollut näkyvissä. Näissä vaaleissa ei Venäjän kannalta ole yhtään hyvää vaihtoehtoa ehdolla ja voimavaroja suunnataan tärkeämpiin paikkoihin, kuten Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Jos itse olisin sikäläinen toimija ja haluaisin vaikuttaa Suomen presidenttiin, niin pistäisin homman pyörimään vasta, kun hänet on valittu. Heikko presidentti olisi Venäjälle paras mahdollinen tulos näissä vaaleissa.

Oma kokemukseni on, että mitä lähemmäs vaalipäivä on tullut, sitä vakavammaksi tunnelma on muuttunut. Nyt ymmärretään se, että valittu johtaja on kovassa paikassa lähivuosina. Ihmiset puntaroivat tosissaan ja ehdokkaiden virheet voivat olla kohtalokkaita. Tällä ehdokasjoukolla ja vaaliasetelmalla Suomelle saadaan kyllä kelpo presidentti. Aina on myös juhlan paikka, kun saamme vapaassa maassa äänestää rehellisissä vaaleissa.