Lauri Snellman
Suomessa pidetään presidentinvaalit 28.1. ja 11.2.2024. Presidentin tärkeimmät tehtävät koskevat ulkopolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa. Presidentti tekee päätöksensä hallituksen istunnossa (§58). Hän
- johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhdessä hallituksen kanssa (§93)
- päättää sodasta ja rauhasta, eduskunnan tulee hyväksyä päätös
- on rauhanaikana armeijan ylipäällikkö (§128).
Presidentin ulkopoliittinen rooli korostuu, kun erilaiset kriisit ja konfliktit koskevat myös Suomen lähialueita. Maailma on nyt keskellä laajaa geopoliittista ja myös yhteiskunnallista murrosta. Valittavan presidentin tulee pystyä seuraamaan maailman tapahtumia silmät auki – sortumatta yhden totuuden ajatteluun, liturgiaan tai uhkakuva-ajatteluun.
Uhkakuva-ajatteluun liittyy läheisesti turvallistamisen käsite. Nykyisistä vaaleista voi olla tulossa turvallistamisvaalit, joissa kansaa hallitaan pelolla erilaisten uhkakuvien maalailun kautta. Äärioikeiston väestönvaihtoteoria tarjoaa hyvän esimerkin turvallisuusretoriikasta. Uhkakuvaretoriikka tarvitsee puhujan, uhan, uhatun yhteisön ja yleisön:
- Puhuja: laitaoikeistolainen ministeri väittää väestönvaihdon uhkaavan Suomea.
- Uhka: maahanmuutto ja etnisten vähemmistöjen kasvu tekee etnisistä kantasuomalaisista vähemmistön.
- Uhattu yhteisö: uhattuna on etnonationalistisesti kantasuomalaisten heimoyhteisöksi ymmärretty Suomi – monikulttuurinen suomalaisuus merkitsisi Suomen tuhoa.
- Yleisö: väestönvaihtoteorialla vedotaan ihmisiin, jotka käsittävät Suomen joko etniseksi tai koko ajan ulkoa uhatuksi yhteisöksi.
Lopputuloksena turvallisuusretoriikasta on demokratian rappio. Demokraattinen politiikka punnitsee vaihtoehtoja, rakentaa eri eturyhmien neuvotteluilla monille yhteiskunnallisille ryhmille kelpaavia ratkaisuja ja nojaa ihmisoikeuksiin. Turvallisuusretoriikka on taas autoritaarista, kun se vaatii alamaisia yhteen riviin, tappaa vaihtoehdot me vastaan ne-vastakkainasetteluilla ja näin kiistää yhteiset oikeudet.
Turvallisuusretoriikkaa ovat viime aikoina ruokkineet itärajan pakolaiskriisi ja myös Ukrainan vastahyökkäyksen epäonnistuminen. Ukrainan sotaan liittyi Suomessa epärealistisia odotuksia. Ukrainan odotettiin voittavan sota ja marssivan Krimille, vaikka Venäjä on sotilaallisena suurvaltana vahvempi. Itärajan pakolaiskriisi on taas johtanut muuttoliikkeiden ja tulijoiden näkemiseen Venäjän vallankäytön välineenä – sen sijaan että heihin olisi suhtauduttu ihmisinä.
Suomalainen julkisuus on erityisen altis turvallisuusretoriikalle – Suomi itse asiassa muistuttaa Israelia siinä, että poliittinen kulttuuri on pahoin turvallistettu. Israelilainen politiikantutkija Uriel Abulof käyttää ”syvän turvallistamisen” käsitettä kuvamaan ajattelutapaa, jonka mukaan maa on koko ajan uhattuna joka puolelta. Tällöin politiikasta tulee vain jatkuvaa ulkoiseen kriisiin vastaamista kieli vyön alla – mikä on itse asiassa hyvä kuvaus Suomen poliittisesta kulttuurista.
Suomessa syvä turvallistaminen nojaa miltei valtionideologiaksi nousseeseen ”kansallisen selviämisen” myyttiin. Suomen valtiovaltaa oikeutetaan sotien perinteeseen nojaavalla ajatuksella koko ajan uhkaavasta ulkomaailmasta ja sisäisestä erimielisyydestä. Valtio on sitten vastannut aina oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla, ja kansalaisen tulee olla mukana yhteisessä projektissa tukemalla valtaa alamaisena.
Umpimielisellä turvallisuusretoriikalla on kuitenkin ollut haastajia Suomessa. Antti Vesikko tarkasteleekin Olavi Paavolaisen jatkosotakriittistä teosta Synkkä yksinpuhelu kansalliseen selviämiseen nojaavan ajattelun kritiikkinä. Vesikon ja Paavolaisen mukaan vastakkain ovat umpioitunut kirkonkylämentaliteetti ja avoin resonoiva ajattelu. Umpioitunut ajattelu merkitsee taas pakoa älyllisestä vastuusta ja humaanin ajattelun romahdusta, kun kansakunta on ajettu poikkeustilaan. Lopputulos on taas helposti tunnistettavissa – riittää vain korvata venäläinen sotavanki itärajan turvapaikanhakijalla:
Harvoin olen yhtä puhtaaksiviljellyssä muodossa tavannut sen käsitteen, jota mielessäni olen aina nimittänyt suomalaiseksi ”kirkonkylämentaliteetiksi” (…)
kaksi vanhaa ja arvokasta sairaanhoitajatarta toivottelee, että jokainen vanki pitäisi ilman muuta tappaa. Ehdotus saavuttaa voittopuolisesti naispuoleisen kahviseuran puolesta äänekästä hyväksymistä. Älykäs tohtorinnakin innostuu kertomaan (…) ajatuksen, että kaikki vangit pitäisi ladottaman päällepäin kasaan; sitten olisi aamulla vain vedettävä kasan alle kuolleet esiin ja haudattava (…)
Idea saa osakseen hyvä-huutoja ja naurua. (26.7.1942)
Paavolaisen teoksen kritiikki kohdistuikin juuri suomalaisen poliittisen arvostelukyvyn katoamiseen. Kirkonkylämentaliteetti on erittäin tuhoisa myös sen vuoksi, että kansallinen itseensä käpertyminen tappaa kyvyn nähdä, mihin maailma on menossa. Vaihtoehdon kirkonkylämentaliteetille tarjoaakin resonoiva ajattelu: asioiden kokeminen, empatia, havaintojen tekeminen ja kriittinen pohdiskelu niiden merkityksestä.
Paavolainen siteeraa Tshekkoslovakian presidentti Edward Benesiä, jonka mukaan
”meidän oli koetettava sovittaa kansallinen luonteemme maailmanhistoriallisiin puitteisiin. Meidän oli koetettava ymmärtää, mihin maailma oli menossa ja mitä se, eikä vain jokin yksityinen kansa, tahtoi”.
Suomalainen poliittinen keskustelu tarvitseekin hyvän tuntuman maailman muutoksen suunnasta – ja Suomen presidentin on oltava kartalla kehityskuluista.
Huolimatta kaikesta retoriikasta demokratian tuhosta, maailma on itse asiassa liberalisoitumassa. Myös valta maailmalla hajaantuu. USA:n vaatimukset saavat yhä enemmän vastavoimia globaalista Etelästä – mm. Gazan sodan myötä. Diktaattorit ovat yhä kasvavissa vaikeuksissa opposition kanssa.
Voittajia eivät siis ole länsiblokki tai kylmän sodan autoritaariset valtiot, vaan puolueettomat maat, globaali Etelä ja globaalista yhteiskunnasta nousevat vallan vastavoimat. Tällöin maailmasta kehittyy yhä moninaisempi ja pirstaleisempi, liberalisaatiosta aiheutuvien konfliktien leimaama ja vallalle ilman vastuuta jää yhä vähemmän tilaa.
Nykyisessä vaikeassa kansainvälisessä tilanteessa ja turvallistetussa kirkonkylämeiningissä on iso kiusaus valita johtoon sotilasdiktaattori, joka komentaa maata autoritaarisesti ja kumartaa USA:ta NATOn kautta. Kuitenkin Suomi tarvitsee kriittistä, vaihtoehtoja punnitsevaa ja resonoivaa ajattelua – sekä maan johdossa että julkisessa keskustelussa. Entä jos seuraava presidentti voisikin olla visionäärinen muutoksen hahmottaja ja nopealiikkeinen neuvottelija?
Näin siis Suomeen tarvitaan presidentti, joka pystyy hahmottamaan isoja kokonaisuuksia, maailman muutoksen suunnan ja myös asemoimaan Suomea maailman muutokseen.