Janne Riiheläinen
Tänä vuonna noin puolet maailman äänestämään oikeutetuista ihmisistä äänestää jossain vaaleissa. Suuren vaalivuoden avasi Taiwan, jossa hallitsevan Demokraattisen edistyspuolueen ehdokas voitti presidentinvaalin. Manner-Kiinalle tulos oli karvas pettymys, sillä Peking oli panostanut lujaa vaalihäirintään ja suosi toista pääehdokasta.
Seuraavaksi ovat vuorossa Suomen presidentinvaalit, joiden lopputulos on harvinaisen auki. Toki asetelmat tuntuvat jossain määrin vakiintuneilta, mutta tätä kirjoitettaessa eivät viimeiset mielipidetiedustelut ole vielä ilmestyneet. Niissä saattaa olla yllätyksiä tai ilmiöitä, joita presidentinvaalit henkilövaaleina helpommin sisältävät.
Ehdokkaat voi jakaa karkeasti ottaen voittoa tavoitteleviin, säällistä tulosta hakeviin ja lähinnä näkyvyyden takia mukana oleviin. Keskimäärin ehdokasjoukko on kovatasoinen ja pätevyyttä on mukana runsain mitoin. Tämäkin kertoo siitä, että vaalin tulos on harvinaisen avoin. Ehdokasvalikoiman korkeatasoisuutta edesauttaa se, että kannattajakortteja keränneet Paavo Väyrynen ja Saara Huhtasaari eivät saaneet kortteja kasaan.
Disinformaatiokentälle tyypillisellä tavalla Huhtasaaren Vapauden liiton kautta järjestetty keräyskampanja päätyi keskinäisiin riitoihin ja melkoiseen mahalaskuun 4 277:lla allekirjoitetulla kannattajakortilla. Määrä sinällään on ihan kunnioitettava, mutta kampanjapäällikkö oli julkisuudessa arvioinut kerätyn noin 10 000 korttia jo ennen viime vaiheita.
Väyrynen puolestaan on levittänyt salaliittoteoriaa kannattajakorttien hävittämisestä Postissa ja on omien sanojensa mukaan vakuuttunut siitä, että olisi päässyt varmasti toiselle kierrokselle ja myös voittanut vaalit. Melkoinen päätelmä, kun edes 20 000 kannattajakorttia ei saa kerättyä.
Disinformaatiokentällä on näiden epäonnistuneiden keräysten jälkeen nähty julistuksia, ettei presidentinvaaleissa ole oikeita vaihtoehtoja ja siksi niissä ei pidä äänestää. Tämä päätelmä on sinällään totta, sillä kaikki ehdokkaat ovat ulkopolitiikan suuressa linjassa yksimielisiä. Nyt valitaan Nato-Suomen presidenttiä.
Omanlaisensa ilmiö näissä vaaleissa on ollut Mika Aaltola. Hän tavoitti suomalaisten tunnot Venäjän suurhyökkäyksen jälkeisissä tunnelmissa ja nousi suosion siiville. Yhä korkeammalle Ikaroksena yrittänyt Aaltola vain kohtasi ehdokkaana poliittisen kamppailun polttavan todellisuuden.
Perussuomalaisilla ei näissä vaaleissa ole kuin voitettavaa, koska he eivät voi voittaa. Jos Halla-aho sattuisikin pääsemään toiselle kierrokselle, häntä vastaan äänestettäisiin hyvin laajasti. Toisaalta toisen kierroksen asetelmat näyttävät sellaisilta, että perussuomalaisten äänestäjät saattavat hyvinkin aktiivisuudellaan tai passiivisuudellaan ratkaista vaalit.
Kesän kuuman rasismikeskustelun jälkeen PS:ssa vedettiin selvästi tiukkaa linjaa ulostulojen hillinnässä. Jopa ministereiksi kelpaamattomat varapuheenjohtajat Sebastian Tynkkynen ja Mauri Peltokangas ovat olleet suut supussa. Mutta nyt Wille Rydman ja Ville Tavio ovat lähteneet taas ryöpyttämään vanhaan malliin. Myös presidenttiehdokas Halla-aholta on tullut kiistanalaisia avauksia, joiden avulla hän on hallinnut julkista keskustelua.
Sinällään tässä ei ole mitään uutta, sillä jo Timo Soini otti tilaa haltuun sutkauksillaan. Nykyisiin synkkiin vaatimuksiin verrattuna kovin viattomilta tuntuvat heitot fillarikommunisteista alkaen saivat aikaan paheksuntaa ja se taas laittoi perussuomalaiset tiukasti puolustuskannalle ja ajamaan vankkurinsa rinkiin. Muiden voimakkaat reaktiot lujittivat oman porukan kannatusta ja yhteishenkeä. Tämä on erityisen tarpeen nyt, kun hallituksen leikkaukset konkretisoituvat monien PS:n äänestäjien elämässä. Identiteettipolitikoinnilla saadaan painettu sivuun taloudellisten heikennysten aiheuttamaa pahaa mieltä.
Kokoomus ja pääministeri Petteri Orpo kamppailivat koko hallituksen alkutaipaleen perussuomalaisten salaliittoteorioiden ja vihapuheen kanssa. Näitä sitten käytiin läpi hallituksen sisällä pelisääntökeskusteluissa sovituilla nollatoleransseilla ja rasismitiedonannoilla. Nyt Kokoomus ei yksinkertaisesti voi pitää näistä tiukasti kiinni, koska Stubb tarvitsee vaalien toisella kierroksella perussuomalaisten ääniä. Liberaalina suomenruotsalaisena EU-intoilijana hänen ei niitä muutenkaan ole helppo saada.
Mutta silti näissä vaaleissa häämöttää varsin todennäköisenä lopputuloksena se, että Suomella on puolustus-, ulko- ja pääministeri sekä presidentti Kokoomuksesta. Tätä asetelmaa ei haluta vaarantaa millään ja Stubb on tyytynyt varmistelemaan kampanjan aikana. Natoon sopeutuminen sekä poliittisesti että sotilaallisesti olisi näin käytännössä kokonaan Kokoomuksen käsissä.
Ulkopuolista vaikuttamistyötä ei juuri ole ollut näkyvissä. Näissä vaaleissa ei Venäjän kannalta ole yhtään hyvää vaihtoehtoa ehdolla ja voimavaroja suunnataan tärkeämpiin paikkoihin, kuten Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Jos itse olisin sikäläinen toimija ja haluaisin vaikuttaa Suomen presidenttiin, niin pistäisin homman pyörimään vasta, kun hänet on valittu. Heikko presidentti olisi Venäjälle paras mahdollinen tulos näissä vaaleissa.
Oma kokemukseni on, että mitä lähemmäs vaalipäivä on tullut, sitä vakavammaksi tunnelma on muuttunut. Nyt ymmärretään se, että valittu johtaja on kovassa paikassa lähivuosina. Ihmiset puntaroivat tosissaan ja ehdokkaiden virheet voivat olla kohtalokkaita. Tällä ehdokasjoukolla ja vaaliasetelmalla Suomelle saadaan kyllä kelpo presidentti. Aina on myös juhlan paikka, kun saamme vapaassa maassa äänestää rehellisissä vaaleissa.