Lauri Snellman
Venäläinen toisinajattelija ja oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi kuoli epäilyttävissä olosuhteissa 16.2.2024. Hän oli aikaisemmin viikolla vielä hyvässä kunnossa, ja Venäjällä on sopivasti tulossa ”presidentin” ”vaalit”. Diktaattori Vladimir Putinin tärkeimmät haastajat olivatkin Navalnyi ja palkkasoturipomo Jevgeni Prigozhin, jotka ovat nyt sopivasti kumpikin kuolleet. Tapahtumaa onkin parhaiten luonnehtinut Kremlin tukipuolue Oikeudenmukaisen Venäjän ”kansanedustaja” Sergei Mironov:
Aiemmin ääriliikehdinnästä tuomitun Aleksei Navalnyin kuolema hyödyttää vain Venäjän kansan vihollisia, jotka yrittivät tappaa hänet aikaisemmin.
Suoraan hevosen suusta siis! Navalnyin murha liittyykin monin tavoin Putinin pelkoihin vallan vastavoimien vahvistumisesta. Suomessa taas tapausta on lähestytty iänikuisen hysteerisen russofobian näkökulmasta. Mutta entä jos Navalnyin osittainen poliittinen menestys osoittaakin Venäjän olevan jo kasvamassa ulos itsevaltiuden ja kommunismin perinteistä?
Navalnyi ja Venäjän oppositio
Venäjän nykyisen opposition historia ulottuu aina Hruštšovin 1950- ja 60-lukujen destalinisointiyritykseen asti. Nikita Hruštšov pyrki aktiivisesti modernisoimaan neuvostovaltaa sisältäpäin ja sanoutui irti Josef Stalinin poliittisesta terrorista. Reformit saivat ison jälkivaikutuksen Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa, kun ne nostivat esiin Venäjän vastineen liberalismia ja demokraattista sosialismia ajaneille 60-luvun radikaaleille. Venäjän 60-luvun sukupolveen kuului mm. Mihail Gorbatšov, joka yritti Neuvostoliiton demokratisointia.
Neuvostoliitto kuitenkin hajosi epäonnistuneen demokratisoinnin seurauksena. Hajoamisesta syntynyt moderni Venäjän federaatio taas lähti rakentamaan markkinataloutta sen sijaan, että kansakunta olisi rakennettu uudelleen demokratian ja oikeusvaltion varaan. Siirtymää tutkinut Vladimir Gel’man osoittaakin, että vallan vastavoimat jäivät heikoksi. Näin ensin Boris Jeltsin ja sittemmin Venäjän diktaattoriksi noussut Vladimir Putin pystyivät taas keräämään vallan itselleen.
Venäjän oppositio järjestäytyi uudelleen 2000-luvulla, kun Putin ryhtyi kahmimaan valtaa itselleen. Aina 2010-luvulle asti oppositio kuitenkin oli marginaalista ja koostui toisinajattelijoista, kun talouskasvu nosti kansan elintasoa ja modernisoi Venäjää. Tilanne muuttui, kun Vladimir Putin palasi Venäjän presidentiksi vuonna 2011. Putinin paluu johti laajaan kansannousuun Putinin järjestelmää vastaan, ja kansannousu keskittyi Bolotnajan mielenosoituksiin 2011-2013.
Navalnyi nousi Venäjän johtavaksi oppositiopoliitikoksi Bolotnajan ja siitä alkaneen Venäjän opposition nousun myötä. Jälkikommunistinen Venäjä oli nopeassa muutoksessa: maahan oli syntynyt kaupunkilainen liberaalisti suuntautunut ja nuori keskiluokka, ja venäläisten arvot olivat liberalisoituneet. Näin liberaalidemokraattisista arvoista tulee osa Venäjän yhteiskuntaa.
Navalnyin saavutuksena on muuttaa Venäjän yhteiskunnan liberalisaatio pyrkimykseksi rakentaa kansalaisliittouma demokratian puolesta. Navalnyi onkin nojannut venäläiseen populismin perinteeseen, kun hän on ottanut maalikseen Putinin kleptokratian ja korruption. Hän on myös pyrkinyt laajentamaan demokratiaa kannattavaa koalitiota kaupunkiliberaalien ryhmien ulkopuolelle.
Navalnyi myös rakensi Venäjälle kansallisen tason oppositioverkoston korruptionvastaisen säätiönsä FBK:n muodossa ja mobilisoi ihmisiä äänestämään taktisesti. Hänen heittonsa ”huijareiden ja varkaiden puolueesta”, ”bunkkeripappa” Putinista ja myös rohkea ja optimistinen esiintyminen ovatkin tehneet hänestä liberaalin Venäjän kansallissankarin. Nän Navalnyi on ensimmäinen venäläinen poliitikko, joka pyrki muuttamaan Venäjän modernisaatiokehityksen vaihtoehdoksi Putinille ja hänen jatkamalleen Venäjän itsevaltiuden perinteelle.
Opposition ja diktatuurin kamppailu Venäjän tulevaisuudesta
Putinin hallinon muuttuminen yhä autoritaarisemmaksi on vastaus Venäjän yhteiskunnan modernisoitumiseen ja demokratisoitumiseen. Daniel Treisman erotteleekin spinnaus- ja pelkodiktatuurit. Spinnausdiktatuurissa hallinto teeskentelee olevansa demokratia ja esittää diktaattorin taitavana taloushallinnoijana. Pelkodiktatuuri taas uhkaa oppositiota avoimella väkivallalla ja oikeuttaa itsensä usein ideologian keinoin.
Ukrainan sota ja poliisivaltion vahvistuminen Venäjällä merkitsevätkin sitä, että Putin pyrkii roikkumaan kiinni vallassa muuttamalla aiemman spinnausdiktatuurinsa pelkodiktatuuriksi. Tilanne muistuttaa monessa suhteessa 1970-luvun latinalaista Amerikkaa, jossa USA:n tukemat sotilasdiktatuurit pyrkivät pitämään perinteiset eliitit vallassa murskaamalla opposition. Vastaavasti taas 1990-luvun Jugoslaviassa äärioikeistolainen nationalismi pyrki oikeuttamaan valtansa jatkuvien sotien ja väkivaltaspektaakkelien avulla. Kuitenkin Venäjän rauhanliike on pystynyt toimimaan ruohonjuuritasolla, ja vuoden 2024 ”vaaleihin” oli useita sodanvastaisia ehdokkaita.
Näin Putin näyttääkin taistelevan tuulimyllyjä vastaan. Sota Ukrainassa ja pyrkimykset Venäjän poliisivaltion vahvistamiseen merkitsevätkin, että hallinto käy pohjimmiltaan kolmen Venäjän sisällissotaa. Putin on pohjimmiltaan lähtenyt sotaan Venäjän modernisaatiokehitystä vastaan, joten hänen hankkeilleen voi tuskin odottaa suurta menestystä. Joko talouden heikkeneminen vie kansan elintason ja armeijan asetuotannon, tai sitten vallan vastavoimat vahvistuvat modernisaation myötä.
Gel’man toteaakin venäläistä autoritarismia koskevassa teoksessaan, että opposition iskulause ”Venäjästä tulee vapaa” alkaa määrittämään Venäjän kehitystä tulevaisuudessa. Muutos voi tulla joko Putinin kuoleman tai väkivallattoman kansannousun kautta, riippuen vallan vastavoimien voimakkuudesta. Tällöin Aleksei Navalnyin elämäntyö tulee olemaan yksi ensimmäisistä askeleista uuden Venäjän demokratiakehityksessä.