Lauri Snellman
USA:n presidentinvaalit 2024 saivat uusia kierroksia, kun epäsuosittu ja vanha presidentti Joe Biden luopui ehdokkuudesta varapresidentti Kamala Harrisin hyväksi. Harris valitsi sitten omaksi varapresidenttiehdokkaakseen Minnesotan osavaltion kuvernöörin Tim Walzin.
Walz onkin profiloitunut arkipäiväisenä hallinnoijana, sosiaalidemokraattina ja hyvänä tyyppinä. Näin hän tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan republikaaneille. Republikaanien ehdokkaana on näet vallankaappauksiin ja korruptiorikoksiin sotkeutunut ex-presidentti Donald Trump ja hänen varapresidenttiehdokkaasna on J.D. Vance, joka nimitti demokraattipuolueen ehdokkaita ”kahjoiksi kissanaisiksi”.
Tällainen toiminta vaikuttaa vähän omituiselta. Walz ja demokraattipuolue ovatkin saaneet aikaan pienen mediamyrskyn leimaamalla Trumpin ja hänen kampanjansa ”oudoiksi” tai ”omituisiksi” (weird). Walz on myös puolustanut arvoliberalismia vetoamalla jokaisen oikeuteen omaan elämäntyyliinsä: ”Mind your own damn business!” Mistä oikein on kyse?
Populistioikeisto ja autoritaarisuus
USA on monella tavoin ääriyksilöllinen yhteiskunta: toisaalta jokainen on oman onnensa seppä, toisaalta taas yksilö saa valita elämäntyylinsä aivan eri tavalla kuin verrattain yhdenmukaisessa Suomessa. USA on myös maahanmuuttoyhteiskunta, joka on ottanut siirtolaisia vastaan monista eri maista. Vahvan yksilökeskeisyyden taustaa vasten ajatus yhtenäiskulttuurista vaikuttaa väistämättä oudolta.
Tämä ei kuitenkaan ole estänyt USA:n populistioikeistoa kampanjoimasta erilaisilla etnonationalismi- ja elämäntyylikysymyksillä. Cas Mudde onkin luonnehtinut trumpilaisen oikeistopopulismin nojaavan kolmeen eri teemaan: populismiin, nativismiin ja autoritarismiin.
Populismi esittää politiikan olevan kamppailua hyvän kansan ja pahan eliitin välillä – kansan puolesta puhuu tietenkin populisti itse. Nativismi on etnonationalismia: vain syntyperäiset kansalaiset ovat ”todellista kansaa”. Autoritarismi taas kannattaa vallan keskittämistä johtajille ja ”poikkeavien” rankaisemista – ja näin on ristiriidassa moniarvoisuuteen ja yksilön oikeuksiin nojaavan demokraattisen oikeusvaltion kanssa, vaikka se ei pyrkisikään lakkauttamaan vaaleja.
Autoritarismi ja omituinen paine yhdenmukaisuuteen
Juuri autoritarismi on nykyisen uusoikeiston omituisten tempausten taustalla. Autoritaarisuuden taustalla olevia psykologisia rakenteita tutkinut Karen Stenner luonnehtiikin auktoriteettiuskoa sanomalla, että auktoriteettiuskovaiset eivät ole muutosvastarintaisia vastarannankiiskiä, vaan yksistä puista tehtyjä monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden vastustajia
”simple-minded avoiders of complexity rather than closed-minded avoiders of change”.
Karen Stenner
Näin autoritarismi osoittautuukin erilaisuus- ja moniarvoisuusneuroosiksi. Modernille yhteiskunnille tyypillinen moninaisuus, monet mielipiteet, rajat ylittävät verkostot, monikulttuurisuus ja poliittinen moniarvoisuus nähdään uhkana. Erilaisuusvimma johtaa sitten outoihin lopputuloksiin, kun uhan poistamiseksi vaaditaankin yhdenmukaisuutta, kuria ja pakkoa. Näin syntyy woketusta muistuttava outo maailma: erilaisuus muodostaa neuroosin tai trauman, ja siihen vastataan erilaisten naurettavien ja omituisten sääntöjen ja pakkojen avulla.
Autoritaarinen ajattelu vastaa siis erilaisuuden ”uhkaan” kehittämällä erilaisia outoja pakkomielteitä: vahvat johtajat, rautaa rajalle, rajat kiinni, valtion pohjaksi viha naapurimaata vastaan, alamainen tietäköön paikkansa, kallonmittaukset, nettiviestit lukeva ja makuuhuoneeseen ulottuva vahva valtio. Tolkun ihminen kun tietää: Nuo Toiset ovat uhka, herrat tietävät aina kaiken paremmin ja kuri ja järjestys hoitaa asiat!
Omituisten otusten kerho: Suomen autoritaarinen perinne?
Näin siis outous ja omituisuus on sisäänrakennettu autoritaariseen ajatteluun – ja juuripa siksi, että auktoriteettiusko kokee kaiken vieraan pelottavan oudoksi. Suomalainen poliittinen kulttuuri kuitenkin normalisoi vahvasti autoritaarista ajattelua – täällä kun ajatellaan maan olevan koko ajan uhattuna ja vastauksena vaaditaan tietenkin kansakunnan yhtenäisyyttä. Tämä on johtanut erilaisten Suomen poliittisen kulttuurin outojen ilmiöiden riistäytymiseen käsistä autoritaariseksi friikkisirkukseksi.
Autoritaarisuus leimasi vahvasti 1930-luvun Suomen politiikkaa Lapuan liikkeen myötä. Outo autoritaarinen tarkkailu-, kuri-, ja yhdenmukaisuusvimma herätti liberaalin journalisti Erkki Valan arvostelemaan ”yliorganisaatiota” eli totalitarismia. Organisoitumisvimmaa ajoivat ennen kaikkea suojelukaartin, lottien, IKL:n ja AKS:n kaltaiset ”isänmaalliset” järjestöt. Yliorganisaatio näkyi laitaoikeiston painostuksena, yksityiselämän tarkkailuna ja muuna kyläkurina. Suomi on ymmärtänyt itsensä Pohjoismaaksi, mutta tällainen on kyllä omituista meininkiä.
Viime aikoina populistioikeiston nousu Suomen hallitukseen on saanut aikaan joukon outoja kohuja. Oikeisto voitti vaalit, kun se sai kannattajansa liikkeelle velkateemoilla. Tämä oli kuitenkin oudon tapahtumasarjan alku.
Ensin yksi populistioikeiston ministeri kärähti uusnatsien sympatisoinnista. Nyttemmin populistioikeiston valtiovarainministeri Riikka Purra ilmoitti, että valtio sekä säästää rajusti hyvinvointivaltiosta, mutta ottaa samalla ennätykselliset 12,2 mrd e velkaa. riikka Purralla on kuitenkin aiempia poliittisia ansioita. Hän näet kirjoitti 2008 äärinationalistijärjestön vihablogiin, että ”jos mulle annettaisiin ase, ruumiita syntyisi ihan lähijunassakin”. Eikö tällainen ole karmivaa – ja ihan helvetin omituista?
Suomalaiseen itseymmärrykseen kuuluu lisäksi oikeusvaltio: Suomessa on arvostettu vanhaa pohjoismaista sanontaa ”Maata on lailla rakennettava”. Autoritaarinen turvallisuusoikeisto on kuitenkin pyrkinyt tuomaan sen tilalle natsijuristi Carl Schmittin periaatetta: ”Suvereeni päättää poikkeustilasta”. Näiden kahden periaatteen ristiriita tuotti outoja tuloksia muilutuslaista käytävässä kiistassa.
Turvallisuusoikeiston isänmaakäsityksen valossa perustuslain rikkomisesta tulee itse asiassa isänmaallisuuden mittari, kun maa on erilaisten hybridisotien uhkaama ja ihmisoikeudet vain sitovat autoritaarisen poikkeustilasuvereenin kädet. Johanna Vuorelma kuvaakin muilutuslain ”perusteluita” orwellilaiseksi uuskieleksi, jossa perustuslain rikkominen on oikeusvaltion puolustamista. Näin ”oikeusvaltio on turvallisuusvaltio, jossa oikeus on alisteinen kansalliselle turvallisuudelle.” Näin turvallistamisoikeiston oikeusnihilismi tuntuu yhä vain oudommalta meiningiltä – vähän kuin itärajan takana.
Loppu kummallisen autoritarismin normalisoinnille!
Kuvernööri Walzin heitto Trumpin ”omituisuudesta” onkin retorinen mestarisiirto, joka paljastaa autoritaarisen meiningin ongelmat. Monimutkaista yhteiskuntaa ei voi rakentaa erilaisuuden pelon ja yhtenäisyyden pakon varaan. Lopputuloksena on vain friikkisirkus, jossa vahvojen johtajien valta menee oudoksi sekoiluksi.
Yllä mainitut oikeistoautoritaariset sekoilut ja woken vasemmistoautoritaariset sekoilut osoittavat, että autoritaarisuus on yksinkertaisesti outoa. Olisikin aika liberaalille humanismiin ja harkintaan nojaavalle ryhtiliikkeelle autoritarismin omituista friikkisirkusta ja sen normalisointia vastaan.