Väinö Linna ja liberalismi ukkosenjohdattimena

Tapani Laine, Demokratian tila ja haasteet-keskustelussa 23.3

Olen Tapani Laine, filosofi ja yksityisajattelija. Mä lähden nyt hakemaan jotain vähän toisenlaista juttua.

Tästä tuli näitä ”vestigia terrent” (jäljet pelottavat) -näkökohtia jo aika paljon, kuten oletinkin. Silloin kun toimitin Väinö Linnan kirjoitukset ja esseet kirjaksi 1990, merkitsin sieltä muistiin vastaisen varalta erilaisia kehittelykohtia, joita tästä Suomessa aivan liian huonosti tunnetusta ajattelijasta ja taiteilijasta pitää jatkossa kehitellä. Nyt ne tuntuvat saavan aivan uusia ulottuvuuksia.

Vuoden 1918 kuvioista Väinö Linna kirjoitti tässä kuuluisassa professoripolemiikissa yhteiskunta-analyysiä. Hän toteaa, että

meidän yhteiskunnasta nimittäin puuttuu eräs länsimaiselle yhteiskuntakehitykselle elintärkeä vaikutusryhmä: porvarillinen liberalismi. Tämä varsinainen liberalismi on oikeastaan jo hävinnyt sellaisenaan. Se itse asiassa on muuttunut puhtaaksi muodoksi, jolle sisällön antavat toiset voimat, ja tämä puhdas abstrakti muoto on juuri länsimainen demokratia. Liberalismi oli länsimaisen yhteiskunnan ukkosenjohdatin, jonka kautta salama iski siitä mustanraskaasta synkästä ukkospilvestä, jonka viime vuosisadan eurooppalainen proletariaatti muodosti. Ukkosenjohdatin itse paloi, mutta talo säästyi. Meillä ei ollut ukkosenjohdatinta. Salama iski ja valmista tuli.

Tähän sisältyy hyvin paljon. Linna jatkaa tätä muutamassa myöhemmässä puheenvuorossa siitä, että meillä jäi syntymättä se porvallinen liberalismi, joka kaikkialla Länsi-Euroopassa loi ne demokraattiset ajattelutavat, joita myöten kanavoitui köyhien massojen nousu yhteiskunnalliseen vaikutusvaltaan. Tämä ei koske ainoastaan proletaarisia voimia. Minusta näyttää siltä, että oikeistolaisten voimien nousu ja äärioikeiston nousu liittyvät aivan tähän samaan. Yhteiskunnalliseen toimintaan nousee voimia, jotka eivät ole millään lailla sisäistäneet liberaalisen ajattelun muotoja, liberaalisen yhteiskunnan muotoa, joka luo kulttuurisen toiminnan muodon.

Suomessa tapahtui jotain ihmeellistä. Meillä salama iski ja valmista tuli vuonna 1918, mutta seuraavana vuonna tähän maahan säädetään liberaali hallitusmuoto. Tämä on historiallisesti aika merkittävä juttu. Tätä liberaalia hallitusmuotoa vastaan radikaalioikeisto käy ankaraan taisteluun. Sen epädemokraattisuus tosittuu 30-luvulla tunnetun seurauksin.

Mutta mikä mielenkiintoista, silloin nousee jotain liberaalia voimaa. Vaikka siltä puuttuu semmoinen tyypillinen länsimainen liberalistinen muoto, niin kuitenkin maalaisliittolaisuus historiallisesti muodosti 30-luvulla joidenkin muiden liberaalisesti ajattelevien, vaikkakin oman ryhmänsä sitoutuneiden voimien kanssa, sellaisen porvarillisen vastavoiman, joka esti uuden salamaniskun, joka tapahtui kyllä muissa Länsi-Euroopan maissa, joista on huomattava, että niissä ei ollut vahvaa demokraattista perinnettä. Siis Saksa, Italia, vanhoja sivistysmaita. Mutta kun katsomme tarkemmin sitä poliittista rakennetta, mikä niissä on, niin kuka löytää sieltä vahvan demokraattisen, parlamentaarisen, liberaalisen rakenteen? Nostakoon käden pystyyn heti.

Tämä tilanne, yllättävät yhteiskunnalliset käänteet nostavat sellaisia ryhmiä, joilla ei ole poliittista kokemusta toiminnasta sivistyneillä tavoilla ja jotka toimivat hyvin barbaarisella tavalla. Ja kommunisteja huomattavasti barbaarisemmin tässä ovat toimineet äärioikeistolaiset voimat. Kekkonen, siis tämä tunnetumpi Kekkonen, Urho Kekkonen, integroi kommunistit suomalaiseen demokraattiseen liberaaliin järjestelmään. Se onnistui siitä syystä, että he vallankumouksellisista puheista ja kuvitelmista huolimatta käytännöllisesti olivat jo sosiaalidemokraatteja.

Nämä oikeistovoimat, jotka nyt hilluvat, eivät ole. Se muoto, mikä sodan jälkeen syntyi Suomeen, ei tee tiliä AKS-läisyyteen, se ei tee tiliä Lapuanliikkeeseen ja niin edelleen. Se vain painetaan sinne taustalle. Tosiasiassa se jää jossain mielessä muhimaan.

Mutta muodostuu erilaisten, sanoisin tämä nyt vähän filosofisen abstraktin, muodostuu jonkinlainen voimaresultantti erilaisten poliittisten voimien välillä, joiden tuloksena syntyy kuitenkin jonkinlainen, paitsi että syntyy sosiaalivaltio, hyvinvointivaltio, syntyy jonkinlainen sosiaaliliberalismi ja se sopimusyhteiskunta, jonka varassa toimii kuitenkin tietynlainen liberaalinen muoto, joka ei ole vain sitä, että kuka sattuu saamaan mekaanisesti laskettavissa olevan enemmistön eduskuntaan, jonka voisi varassa vain kähmiä muuten.

Syntyy tietynlainen sopimusyhteiskuntamuoto. Nyt näyttää ongelmalliselta juuri tässä, että tämä on syntynyt tietyllä tavalla ylhäältä päin ja se on varassa hajota nyt. Minulla oli tässä sitten erilaisia alakohtia, mutta tämä oli nyt se näkökulma, joka minua kiinnosti lähteä tähän keskusteluun mukaan.

Ja se kysymys siitä, mikä tuli tuossa edellä loistavasti muotoiltua, tarvitaan terve ja rauhanomainen vastavoima tällä polarisoinnille. Juuri tätä ajatteli tulla kysymään. Nyt meillä ei ole epäselvyyttä siitä, että ehkä nämä oikeiston parjaamat punavihreät tai muut olisi sitoutuneita tietynlaiseen sopimusyhteiskuntaan, liberaaliin ajatusmuotoon, jossa saa hävitä vaalit ja pystyy silti olemaan.

Nyt on kysymys siitä, että tarvitaan sellainen normaaliporvariajattelu, joka laittaa stopin tälle oikeistokehitykselle. Itse asiassa se 1930-luvulla tapahtui juuri näin. Ne normaaliporvarit, jotka silloin vielä olivat järjissään, sanoivat, että nyt riittää.

 Nyt tarvitaan uudelleen ne liberaalit normaaliporvarit, joita uskoisin, että tässä maailmassa edelleenkin on. Vaikka sivistysporvarit ovatkin jo kiven alla, ja se kivi alkaa valitettavasti olla hautakivi, niin jotain kuitenkin tästä sodanjälkeisestä kehityksestä on sentään jäljellä. Niin, että nyt on saatava näkyviin tämä liberaalisti ajatteleva normaaliporvari, joko yhdessä tai erikseen mutta samaan suuntaan toimien muiden demokraattiseen yhteiskuntaan ja sen vaatimuksen sitoutuneiden kanssa, sanoo, että nyt poikki. Tämän hakeminen on nyt se, mikä on selvästi keskeinen asia.

Tämä on varmasti jossain määrin tullut Suomen historiassa aika ylhäältä päin, että on löytynyt sellaisia voimakkaita hahmoja, jotka saavat sen oman joukkonsa. Esimerkiksi maalaisliittolaiset / keskustalaiset liikkeelle. Varsinainen liberaalipuolue Suomessa on ollut varsin olemattoman heikko, mutta se, että se on muotona olemassa muiden ajatteluissa, se on ehkä vieläkin voimakkaampi kuin se, että jossain vaiheessa kaikkia puolueita pidettiin jossain määrin sosiaalidemokraattisina. Nykyään niitä alkaa olla aika vähän. Mutta kyllä näitä liberaalitendenssejä on edelleen olemassa paljon. Tässä viitattiin jo Silakkaliikkeeseen siinä, että näitä on myöskin puolueiden ulkopuolella.

Tämän voiman saaminen esiin ja sen muodon toteutuminen siinä. Kysymyksenasetteluni liittyvät tähän. Aina silloin iltapuhteella, kun ajatus kulkee, niin minä merkitsen nämä kaikenlaisia alakohtia sitten paperille, ennen kuin minä alan tietokoneella naputella mitään. Minä luulisin, että minä voisin mennä niihin erikseen, mutta jos tämä riittää nyt tässä vaiheessa alustukseksi, ja sitten voidaan filosofoida rankeammin filosofisin käsitteen. Minä yritän tässä nyt saada yleisesti ymmärrettävällä tavalla esiin sen näkökohdan, että mikä nyt asettuu kaikkien akuuteimpana kysymyksenä.

Miten kansalaisaktivismi voi suojata demokratiaa ääri-ilmiöiltä?

Katriina Valli Demokratian tila ja haasteet-keskustelussa 23.3.2024

Edustan tässä paneelissa kansalaisaktivistia. Kerron sen verran historiaa, että  ensimmäisen kerran tutustuin tämmöiseen asiaan kuin uusnatsit 1990-luvulla. Ne, jotka muistaa –  jonnet, eivät muista –  että Joensuussa oli uusnatsiliike, joka liittyi siihen, että katukuvaan alkoi ilmestyä somaleja. Ja tässähän oli varsin paradoksaalista se, että yleinen mielipide oli sellainen, että esimerkiksi vietnamilaisia, jotka tulivat Joensuuhun, pidettiin ahkerina ja tekevinä tyyppeinä. He perustivat heti ravintoloita ja oli ihan ”jees”. Mutta somaleista oli välittömästi tämmöinen mielikuva, että nämä siellä ”makaa ja pötköttää ja sylkee kattoon ja kerää yhteiskunnan varoja”. Tästä seurasi itse asiassa varsin väkivaltaista toimintaa.

Joensuun poliisin mittareilla väkivallan teot kasvoivat useilla kymmenillä per vuosi. Se ikävä kyllä rupesi toistumaan tuossa 2010-luvulla. Tämä kertoo ehkä myöskin siitä havainnosta, että miten suhtaudutaan äärioikeistoon ja siihen äärioikeistoajatteluun, siinä on Suomessakin aika paljon paikallisia eroja.

Olen itse kotoisin Lapista ja jos keskustelen sinne jäineitten serkkujen kanssa, niin meidän maailmankuva on aivan erilainen.

Syy, minkä takia silloin 90-luvulla heiluin siellä Joensuussa oli se, että seurustelin silloin Joensuusta kotoisin olevan miekkosen kanssa, joka on nykyään ex-mieheni. Kertoo jotain siitä, kuinka lähellä tämän hyvin synkeä fasismin lähihistoria meille on, että tämän exän jäämistöstä löytyi muun muassa IKL-tyyny ja Mein Kampf, joka sattuu olemaan minun kirjahyllyssäni varoittavana esimerkkinä, ja sitä lueskelen aina, kun henkinen toleranssi kestää.

Syy minkä takia tuon tätä historiaa esille, on se, että seuraan tosi huolestuneena näin kansalaisen näkökulmasta, millä tavalla tämä retoriikka ja muu pyrkii luomaan ilmapiiriä, jota hallitaan tietyllä tavalla pelolla. Meitä, jotka pyrimme siihen, että yhteiskuntamme rauha, yhdenvertaiset oikeudet ja demokratia säilyvät, joudumme hyvin usein elämään pelossa, koska meitä vastaan  suoranaisesti hyökätään.

Ei millään tavalla tue demokratian periaatteita, että julkisessa keskustelussa pyritään vaimentamaan niitä ääniä, jotka puolustavat moninaisia meille hyviä sosiaaliyhteiskunnan periaatteita ja pyritään tavalla tai toisella totalitarismin tielle. Se, mikä minua pelottaa ja mikä on syy miksi järjestetään tällaisia tilaisuuksia, on se, että meidän on hirveän helppo tuudittautua siihen, että ”ei tämä meille tapahdu, ei se meillä tule tapahtumaan, me ollaan niin fiksuja, että ei se meille tapahdu”, vaikka kaikki merkit on ilmassa. Tässä edellä puhuttiin ”punaisista lipuista”, (varoittavista merkeistä). Niitä punaisia lippuja on nyt paljon. Syy minkä takia itse ja ne ryhmät, missä olen mukana, harrastavat kansalaisaktivismia, on se, että semmoinen terve ja rauhallinen ja rauhanomainen vastavoima täytyy olla, jotta ei luoda sellaista mielikuvaa, että tämä koko yhteiskunta ja yhteiskunnan ääni on muuttunut lopullisesti tämmöiseksi tuomitsevaksi, joka pyrkii juuri polarisointiin, vallan vastavoimiin ja yhteiskuntarauhan suoranaiseen demonisointiin. Sosiaalinen media on tietenkin tuonut ihan uuden, ”kivan voimavaran” tähän taisteluun. Varmaan kaikki on tietoisia esimerkiksi tuosta Venäjän trolliarmeijasta, jota on välillä vaikea tunnistaa. Vaikka en mikään salaliittohörhö olekaan, sen verran julkista keskustelua seuranneena tämmöisenä puoli-täysiaikaisena harrastuksena olen nähnyt, miten se tapa käyttää retoriikkaa toistuu ketjusta toiseen, kommenttikanavasta toiseen, miten se lymyää heidän omilla kanavillaan.

Minkälaisia kanavia on vaikkapa Telegram -sovelluksessa? Siellä suunnitellaan suorastaan pelottavia asioita. Voihan sitä sanoa, että puhe on vaan puhetta, mutta kyllähän meilläkin tässä nyt on esimerkiksi tämä Kankaanpään tapaus, jossa tosin oikeus päätti, että motivi ei ollut varsinaisesti äärioikeistolainen. Sallin kyllä epäillä. Kylläpä sitä taisi siellä aika paljon taustalla olla. Emme ole kauhean kaukana siitä, että ne sanat muuttuvat teoiksi, ja se tarkoittaa sitä, että meidän täytyy oikeasti olla varuillaan.

Sanotaan, että äärioikeistolle ei ole yhtä ainutta hyväksyttyä määritelmää, mitä se on. Määritelmiä on useita, mikä on aika tyypillistä. Mutta kuitenkin yksi, mikä siellä on aina mukana, on syvä nationalismi.

Ja nationalismi on tyypillisesti ollut fasismin nousussa aina se olennainen asia. Meidän kansa, meidän ihmiset, Suomi ensin. Tätä ollaan luettu tässä ympäri eri kanavia jo ties kuinka monta vuotta, ja se ääni koko ajan vahvistuu. Ja mikäs siinä! Kyllähän omasta maastaan saa olla ylpeä. Seitsemättä vuotta maailman onnellisin kansa, kai. Haluaisin kyllä nähdä sen tutkimusmallin, jolla se on tehty. Tuli jo peräti uutisia, että Saudi-Arabiasta on kovasti subventoitu tätä tutkimusta, mutta ei anneta sen häiritä meitä.

Suomen kieli on kanssa ollut asia, että Suomen kieli on se kaikkein tärkein. Sekin on jotenkin hassua, että ollaan kuitenkin iän kaiken oltu kaksikielinen maa, mutta nyt se on vaan ”suomen kieli”. Jopa ruotsin kieli on vihollinen, saati kaikki muut. Jos katsotaan Suomen itsenäisyyden historiaa, se tuntuu siinä valossa tosi omituiselta, mutta on turhaa olettaakaan näitä henkilöitä, jotka tähän keskusteluun osallistuvat, että heillä olisi kovin syvällistä historiantuntemusta, valitettavasti.

Mutta Suomen kieli on kyllä päässyt myös rikastumaan tässä prosessissa. Sellaiset termit kuin vaikka ”punavihersuvakki” tai ”suvakkihuora”, niinkuin niitä nyt sanotaan, joskus kymmenen vuotta sitten en ollut koskaan kuullutkaan tällaisista termeistä. Nyt se on ihan jokapäiväistä: ”punavihervassari” ja ”suvakki” sitä ja ”suvakki” tätä. Uskon, että sanoilla on tosi paljon voimaa. Olen koulutuksestani kielitieteilijä ja olen tutkinut, millä tavalla kielen avulla pyritään vaikuttamaan.

Tällä terminologialla on myös tosi paljon vaikutusta. Nyt kun sitä tulee niin paljon, niin varsinkin me aktivistit, me tietyllä tavalla turrutaan siihen, että ”tää on nyt vaan tätä”. Tämä on sitä soopaa, jota tulee sinne yksityisviesteihin tyypillisimmin lauantaina ja joskus myöhään illalla, kun korkki on auki. Aktivistit saavat osakseen ihan suoranaista uhkailua. Sieltä tulee tällaisia, että ”tapa ittes”, että ”toivon, että joku isomunainen neekeri tulee ja raiskaa sut”. On hyvin tyypillistä, että nämä uhkaukset kohdistuvat huomattavasti enemmän naisiin kuin miehiin. Miehetkin niitä kyllä saa. Kyllähän siellä on myöskin tätä koti-uskonto-isänmaa -ajatusta, jonka mukaan sen naisen pitäisi aina olla siellä hellan ja nyrkin välissä, ja jos nainen uskaltaa äänen tuoda omia mielipiteitään esille, hänet on hyvin helppo lannistaa. Valitettavasti on niin, että se osaksi myöskin toimii. Tiedän henkilökohtaisesti useita aktivisteja, jotka ovat hiljentyneet ihan siksi, koska uhka on niin suuri. Nämä uhkailijat voivat ruveta tehtailemaan perheistä lastensuojeluilmoituksia, liiimaavat tarroja sun koti- ja työpaikan oveen, osoittaakseen sen, että ”mä tiedän missä sä olet”. Sehän luo ihmiselle sellaisen tunteen, että mun yksityiselämään on nyt kajottu. Minulla on joku uhka. Mitä enemmän näitä väkivallan tekoja ja väkivallan uhkia tulee julkisuuteen, sitä suuremmaksi se pelko tulee.

Se määrä, kuinka paljon äärioikeistoa euroopanlaajuisesti kannatetaan, on kasvanut prosentuaalisesti aika paljon. Se oli joskus tuossa 2000-luvun alussa jotain 12 prosenttia. Nyt heilutaan euroopanlaajuisesti noin 32 prosentissa. Se kertoo siitä, että ilmiö on ihan oikeasti olemassa. Tämä ei ole asia, joka tapahtuu aktivistien näkökulmasta vain näissä keskusteluissa. Se on juuri tätä poliittista uhkaa, mitä muut panelistit ovat tässä tuoneet esiin.

Minulla on semmoinen ”kiero” harrastus, että rakastan lukea kaikenmaailman tutkimuksia. Yksi mitä olen seurannut oikeastaan viimeiset 3-4 vuotta, on Suojelupoliisin uhka-arvio. Terrorismin uhka neliportaisella asteikolla on tälläkin hetkellä tasolla kaksi. Kaksi tiettyä ryhmittymää on koettu näiksi määrääviksi uhkiksi. Toinen on äärioikeisto ja toinen on radikaali-islamistiset toimijat. En voi sanoa, että minulla olisi faktaa, mutta väitän, että meillä on enemmän äärioikeiston edustajia kuin ääri-islamisteja tässä maassa. Kun Suojelupoliisikin, joka kuitenkin tekee varsin mittavaa tiedustelutoimintaa ihan jatkuvasti, seuraa muun muassa, mitä keskustelun taustalla pöhistään, poimii sieltä avainsanoja, jotka mahdollisesti voivat viitata johonkin suunniteltuun uhkaan, jos he sanovat näin, niin kyllä silloin on ihan oikeasti konkreettinen korotettu uhka olemassa.

Ei välttämättä ole tutkittu niin paljon kansalaisen näkökulmasta, millä tavalla meistä jokainen voi pyrkiä vaikuttamaan siihen, että demokratian arvot edelleen säilyvät. Demokratiakin on jännä sana tai termi, jota käytetään hyvin vaihtelevasti. Kun ruvetaan arvostelemaan hallituksen toimia jossain kanavalla, siinä vaiheessa demokratia tarkoittaa sitä, että ”meillä on vaaleissa valittu nämä ihmiset”. Demokratia toki tarkoittaa paljon muutakin. Kun verrataan näihin demokraattisiin vaaleihin, tuntuu, että sillä pääsee niin kuin koira veräjästä ihan mistä vaan. Näinhän kuitenkaan ei pidä olla.

Keskustaoikeistopuolueista olemme kaikki nähneet liukuman äärioikeistalaiseen suuntaan, kun puhumme kokoomuksesta ja perussuomalaisista. Eihän se mikään ihme ole, suurin piirtein jokainen kansanedustaja, joka kokoomuksesta lähtee, seuraava osoite on perussuomalaiset.

Todella häiritsevää on se, että tämä aikoinaan sivistyspuolueeksi rakennettu kokoomus on nyt tällä hetkellä kaikkea muuta kuin sivistyspuolue. Pelkästään se, että hiljaisesti hyväksytään äärimmäisen kärkkäitä hahmoja, jotka vetävät todella populistista kovaa äärioikeistolinjaa. Siihen ei puututa. (Puheenjohtaja) Orpon komiteat ovat yhdenteviä  jos (muutos) ei tapahdu siellä puolueen sisällä, että  tällainen sallitaan, se on aivan selkeä äärioikeistoliikkuma. Mikä on minusta hyvin harmillista, koska aika monta vuotta äänestin kokoomusta ja en voi äänestää enää juuri tästä syystä. Toivoisin, että meillä olisi sivistysporvaripuolue, mutta valitettavasti meillä sellaista ei enää ole.

Minä olen 53-vuotias ja olen kasvanut siihen, että YLE:ltä ja Hesarista löytyy se fakta. Jos se siellä lukee, niin kyllä se todennäköisesti on oikein. Minulla on tutkijatausta. Vaadin aina seitsemän lähdettä ennen kuin uskon mitään. Joka tapauksessa nämä ovat olleet meidän luotettuja tiedonlähteitä. Nyt on tullut taas tämä ”kiva” uusi termi ”valtamedia”.

”Valtamedia on mätä” ja se on ”täynnä punavihervassareita”. Kaikki uutisointi on ”punavihervärittynyttä. Rydmanin ”ajojahti” on ”Hesarin syytä”.

Kaikki se, mitä erityisesti äärioikeistolaisesta aineksesta kirjoitetaan tai julkaistaan telkkarissa, tulkitaan sillä tavalla, että nämä ovat hyökkäyksiä niitä vastaan, että se on täynnä ”punavihervassaritoimittajia”, jotka haluavat ”suojella omiaan”.

 Tähän polarisointiin liittyy, että kun yrität vaikka käydä keskustelua jossain verkossa tai ihan ”face to face” jonkun kanssa, miten äärioikeistoliukumamerkit meillä yhteiskunnassa tällä hetkellä näkyvät, jossain vaiheessa tulee aina tämä, ”no entäs kommunismi”.

Kuinka monta kommunistia tunnette? Heitä on, mutta varsin harvalukuinen joukko. Kerron vastapainona sen, että jos sillä eksän vaarilla oli IKL:n tyyny, niin mun isä oli ehkä punaisin kommunisti, mitä maa päällään kantaa. Voin kertoa, että tuolla Lapin pikkukylässä se ei ollut mitään sellaista Eiran punaviinikommunismia, vaan se oli tosi ”hard core” -kommunismia. Eihän kommunistit ole millään tavalla valtavoima meillä, mutta se vedetään aina esiin. Ja tämäkin rupeaa muistuttamaan tosi paljon jenkkiretoriikasta, jossa kaikki, jotka eivät ole tosi syviä republikaaneja, niin he ovat kommunisteja. Hyvinvointivaltio on suoranaista kommunismia. Ollaan kaikki kommunisteja heidän kirjoissaan. Ja jos ei se auta, että ”näin tässä kommunistin”, niin sitten mennään siihen Stalinin hirmutekoihin, että ”Stalin tappoi enemmän ihmisiä kuin Hitler”. Tarkoitus on vain luoda tällaista polarisointia ja tiettyä leimaamista niitä kansanosia kohtaan, jotka yhä edelleen puolustavat meidän oikeusvaltiota ja yhteiskuntarauhaa.

Mutta haluan päättää siihen, että on myös positiivisia uutisia.

Silakkaliike, nykyään IDA, perustettiin joulukuussa 2019. Olin sitä mukana perustamassa. Saatiin ihan muutamassa päivässä ensin 30 000 jäseniä, ja sitten kohta heitä oli melkein 100 000. Meidän yhteiskunnassamme on sellaisia, jotka eivät ole mitään näkyviä kansalaisaktiivisia, ovat sellaisia maan hiljaisia, jotka kuitenkin ovat sitä mieltä, että tämä kehitys on aivan hullua ja sille pitää pistää stoppi. Niitä ihmisiä on paljon, paljon enemmän kuin niitä öyhöjä siellä linjoilla.

Tämä ei ole loppunut mihinkään. Viime vuonna aloitti tällainen ryhmä kuin Me emme vaikene. Siellä on luonnollisesti hyvin paljon silakkaliikeläisiä myöskin mukana, itsekin olen siellä. Viimeksi rasisminvastaisena päivänä järjestimme yhdessä muiden toimijoiden kanssa mielenosoituksen.

Aktivismia on olemassa, ja kaikki pystyvät siihen osallistumaan.

Ei tarvitse olla jossain ”framilla” heiluttamassa lippua, että ”minä kannatan oikeusvaltiota ja yhteiskuntarauhaa ja yhdenvertaisia ihmisoikeuksia”, vaan sitä voi tehdä myöskin verkossa, jakamalla tietoa, saamalla tietoa, saamalla sen kokemuksen, että en ole yksin. Kiitos.

Tuleeko turkistarhaus lakkauttaa?

Anja Hirvonen

 Enemmistö suomalaisista haluaa, että turkistarhaus lopetetaan, toki niin, että tarhaajat saavat asiallisen korvauksen, eläkkeen tai koulutuksen uuteen elinkeinoon tai työhön. Osa turkistarhaajistakin haluaa lopettaa turkistarhauksen, se on raakaa, kannattamatonta ja leimaa tekijänsä. Kansanedustajien enemmistö nykyisessä eduskunnassa on kyselyssä ilmoittanut haluavansa lopettaa turkistarhauksen Suomessa.

Turkistarhauksen tuotto on negatiivinen, se työllistää huonosti ja hyvin pienipalkkaisia kausityöläisiä, joten verotuotot tai eläkemaksut eivät kerrytä sen paremmin valtion, kunnan kuin eläkelaitostenkaan kassoja.

Turkistarhaus saastuttaa maaperän, vesistöjä, ilmaa, tarhoilla on määräyksiä, joiden noudattamista ei kukaan tunnu tarkastavan saati, että niistä joutuisi vaikka eläinsuojelullisista syistä käräjille. Kettu tai minkki elää ja kuolee juuri niin huonosti kohdeltuna, kuin sen tarhaaja sen haluaa tulevan kohdelluksi, ketään ei voisi vähempää kiinnostaa.

Turkiseläimille syötetään silakkaa, mikä kelpaisi ihmisruuaksikin, mutta koska on taloudellisesti tuottavampaa myydä se rehuksi, niin silakan myynti ihmisille elintarvikkeeksi sellaisenaan tai jatkojalostettuna jää pieneksi.

Turkis ei ole pukineena ekologinen, koska tarvittavaan määrään nahkaa meillä on olemassa kotieläinten nahat ja turkit, jotka tulevat teurastuksen sivutuotteena. Suurin osa turkisnahoista käytetään ns. somisteina, jotka tekoturkis korvaisi erinomaisestikin. Turkiksia korvaamaan sopivat myös riistaeläinten nahat ja turkikset. Turkin jatkokäsittely ja siihen liittyvät kuljetukset ja kemikaalikäsittelyt nostavat turkiksen hiilijalanjälkeä ja tekevät hommasta vieläkin huonommin kannattavan.

Kaikesta tästä huolimatta, meillä on nyt hallitus, joka rakastaa puhdasta Itämerta ja purjehtimista, upeita vapaita virtavesiä, kalastusta ja mökkeilyä, mutta antaa hirvittävän tiukassa taloudellisessa tilanteessa huomattavaa ylirahoitusta kuolevalle alalle joka on osaltaan vastuussa Suomen meriluonnon huonosta tilasta ja suunnittelee antavansa sille investointirahaa ensi vuonnakin.

Miksi? Jokainen asiasta edes pienen youtubeoppimäärän suorittanut käsittää että tähän on supi haudattuna. Tiedättehän klimppisopan? Kukaan ei tiettävästi syö sitä missään muodossa, mutta jos se haluttaisiin kieltää, niin tulisi alueellinen kansannousu. Turkiskasvatuksella on hiukan samaa problematiikkaa, siihen puuttuminen on puuttumista rannikkoseutujen egoon ja itsenäisyyteen ja voisi kostautua äänien katoamisella siellä vallassa oleville puolueille.

Valtiovarainministeri röyhistelee tekevänsä vaikeita ja tiukkoja päätöksiä, joita muut eivät uskaltaneet tehdä, kokeile tehdä tämä päätös, poista turkistarhauksen jatkorahoitus ja lakkaa piiskaamasta kuollutta pientä turkiskettuparkaa ja sen vastahakoista tarhaajaa.

Onko Suomi lapualaistumassa?

Lauri Snellman

Sanna Marin sai aikaan kohun puhumalla kokoomuksen ja perussuomalaisten ”sinimustasta hallituksesta” ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Marinin avausta pidettiin tällöin perusteettomana. Hallitus on kuitenkin kulkenut kohusta kohuun pitkälti juuri oikeistopopulististen taipumustensa takia. Voidaankin kysyä, ovatko syytökset sittenkin oikeutettuja?

Lapuanliike ja vuoden 1918 perintö

Vuoden 1918 sisällissota oli Suomen historian peruskatastrofi. Sisällissota myrkytti Suomen poliittisen kulttuurin tuoden siihen vahvan taantumuksellisen oikeiston perusvireen. Sodasta muodostunut autoritaarinen asennemaailma näkyy vieläkin suomalaisessa yhteiskunnassa, erityisesti kansallisessa identiteetissä sekä valtion ja yhteiskunnan suhteessa.

Sisällissodan seurauksena vallan haastaminen ja poliittiset vaihtoehdot pyritään Suomessa aggressiivisesti torjumaan. Sisällissota alkoi, kun Suomen oikeiston ja vasemmiston väliset suhteet tuhoutuivat Venäjän vallankumouksesta johtuneen talouspulan ja poliittisen kriisin takia. Lopulta vasemmisto yritti vallankumousta, ja oikeisto taas ryhtyi sodan voitettuaan massiiviseen poliittiseen terroriin. Kansalaistottelemattomuutta, lakkoja ja vallan haastaminen alhaalta pidetään rikollisena anarkismina, koska vallan haastamista alhaalta tulkitaan vuoden 1918 taustaa vasten.

Sisällissota johti myös vastakkainasetteluun Venäjän kanssa ja suomalaisen identiteetin rakentamiseen venäläisvastaisuuden varaan. Sisällissotaa ei nähty Suomen sisäisenä ongelmana, vaan sodasta syytettiin Venäjän vallankumouksen leviämistä Suomeen ja vasemmistolaisuutta pidettiin ”venäläisyyden tartuntana”. Näin autoritaarinen oikeisto leimaa vieläkin vastustajansa ”punikeiksi” ja ”kommunisteiksi”. Vastaavasti taas suomalainen ”isänmaallisuus” on käytännössä sotia ihannoivaa ja Venäjää vastaan suunnattua militarismia.

Sisällissodasta liikkeelle lähtenyt autoritaarinen ”valkoinen” arvomaailma institutionalisoitui sotienvälisenä aikana Akateemisen Karjala-Seuran, lapuanliikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kautta. Autoritaarinen ”isänmaallisuus” olikin suunnattu liberaalia perustuslaillisuutta vastaan, kun liberaalidemokratian katsottiin olevan liian heikko suojaamaan maata vasemmiston toiminnalta NL-Venäjän hybridivaikuttamiselta. Näin erilaiset poikkeuslait ja muilutukset eli vasemmistolaisten ja liberaalien kidnappaukset ja kyyditykset Venäjälle olivat keskeinen osa Suomen 1930-luvun politiikkaa.

Vastaavat käytännöt ovat palanneet keskeiseksi osaksi Suomen politiikkaa 2010- ja 20-lukujen kriisin ja siihen kuuluvan oikeistopopulismin nousun myötä. Suomalainen oikeistopopulismi on miltei sellaisenaan palauttanut vanhan koti/uskonto/isänmaa-Suomen toimintamallit: vallan haastamisen demonisoinnin lakkoliikkeiden ja kansalaistottelemattomuuden torjumiseksi, vallan oikeuttamisen venäläisvihalla NATO-jäsenyydestä nousseen yleisen militarismin myötä ja pyrkimykset irtautua perustuslaillisesta hallinnosta ”turvallisuuden” ja ”hybridivaikuttamisen” takia pakkopalautus- eli muilutuslain myötä.

Suomalaisen politiikan sinimusta käänne

Petteri Orpon hallitus on pyrkinyt rajaamaan työntekijöiden lakko-oikeutta, vaikka työväenliike on keskeinen vallan vastavoima ja oikeus ay-toimintaan on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa. Hallitusta kannattava konservatiivioikeisto on sitä vastoin väittänyt lakkojen merkitsevän kapinointia Suomen parlamentaarista demokratiaa vastaan.

Ajatuksena näyttääkin taas olevan: koska lakkoilu on valtion vallan vastavoima, on kyse punakapinan kaltaisesta anarkismista. Äärioikeisto organisoikin 1920-luvulla lakonmurtajakaarteja torjumaan Neuvostoliiton hybridivaikuttamiseksi leimattua lakkoilua. Trollauksesta tunnettu kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti onkin esittänyt lapuanliikkeen lakonmurtojärjestö Vientirauhan palauttamista.

Vallan vastavoimien demonisointi ulottuu myös kansalaistottelemattomuuteen, jota pidetään suomalaisessa autoritaarisessa mielenmaisemassa ”rikollisena anarkismina”. Vastaavasti terve demokratia edellyttää kansalaistottelemattomuuden kaltaista toisinajattelua ja vallan haastamista alhaaltapäin.

Vuonna 2017 silloinen oikeusministeri Antti Häkkänen totesi, että oikeusvaltiossa valtaapitävät tutkivat itse lakiensa oikeudenmukaisuuden, eikä niitä ratkaista kansalaistottelemattomuuden kaltaisella huutoäänestyksellä. Aiemmin Preussin sisäministeri G.A.R von Rochow väitti, että

ei ole kohtuullista, että alamainen käyttää kurjaa älyään valtionpäämiehen lakien mittatikkuna ja näin ylimielisesti anastaa oikeuden arvioida julkisesti niiden oikeudenmukaisuutta.

Valtiovalta onkin pyrkinyt aggressiivisesti tukahduttamaan Elokapinan toiminnan, kun Elokapina käyttää kadunvaltauksia ja muuta kansalaistottelemattomuutta ympäristökriisin nostamiseen esille.

Taantumuksellisen koti/uskonto/isänmaa-Suomen nostattamisessa on ollut yksi keskeinen tekijä niin 1920- kuin 2020-luvullakin: venäläisviha. Suomessa vallitseekin 1930-luvun lapualaisvuosia muistuttava Venäjä-pelkoinen hysteria, kun Venäjän odotetaan hyökkäävän koska tahansa ja kansalaisyhteiskunnan sekä muuttoliikkeiden kaltaisia ilmiöitä leimataan Venäjän hybridivaikuttamiseksi.

Jopa NATO-jäsenyys ja muut Suomen kansainvälisen aseman muutokset vain ruokkivat sotakiihkoa. Keskustelu konfliktien rauhanomaisesta ratkaisusta on demonisoitu, ja politiikan tutkija Vilho Harle toteaakin suoraan että ”(Suomessa) autoritaarinen asenneilmasto ja poliittinen paranoia ovat suorastaan ryöstäytyneet käsistä.” Ironista koko Venäjä-meuhkaamisessa onkin se, että uuslapualainen asennemaailma on käytännössä putinismin suomalainen versio.

Suomen ilmapiirin lapualaistuminen näkyy selvästi keskustelussa ”itärajan turvallisuus”- eli muilutuslaista. Lain varsinainen sisältö on lakkauttaa perustuslain ja kansainvälisten pakolaissopimusten mukainen turvapaikan hakuoikeus ja oikeuttaa turvapaikanhakijoiden pakkopalautus Venäjälle. Perusteena on turvapaikanhaun käyttö Venäjän hybridivaikuttamiseen.

Oikeusoppineet ovatkin todenneet lakien loukkaavan demokraattisen sivistys- ja oikeusvaltion perustaa. Samalla tavoin lapualaiset aikanaan muiluttivat kommunisteja ja pyrkivät kieltämään vasemmiston toiminnan. Perusteena oli, että vasemmiston toimintaa pidettiin kansallista turvallisuutta uhkaavana Neuvostoliiton hybridivaikuttamisena.

Suomesta tulee länsimaa

Näin siis suomalainen yhteiskunta on taas matkalla kohti 1930-luvun oikeistopopulistista yhteiskuntamallia ja asennemaailmaa. Tällainen kehitys on ristiriidassa liberaalidemokraattisen oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion kanssa.

Suomessa on myös liberaali, pohjoismainen ja länsieurooppalainen perinne, joka on toiminut autoritaarisen nationalismin vastavoimana. 1800-1900-lukujen vaihteessa Leo Mechelin, K. J. Ståhlberg ja muut tasavaltalaiset ja perustuslailliset rakensivat Suomea perustuslakiin nojaavaksi pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi. Lapualaisvuosina taas laillisuusrintama, tulenkantajat ja kansanrintama pyrkivät puolustamaan vaalidemokratiaa ja nostamaan liberaaleja arvoja suomalaisessa yhteiskunnassa.

1930-luvun lapualaisuuden vastavoimat muodostivat taas sota-ajan rauhanopposition rungon. 1950- ja 60-luvuilla taas vasemmiston vaalivoitot ja työväestön yleislakko saivat aikaan Suomeen hyvinvointivaltion. Liberaalit arvot vakiintuivat 1960-luvun rauhanliikkeen ja 1980-luvun vihreän liikkeen nousun myötä. Suomen liittyminen Euroopan unioniin 1995 taas vahvisti liberaalin perustuslaillisuuden, yksilön ja vapaakaupan asemaa.

Näin siis vallan vastavoimat ovat rakentaneet Suomeen länsimaisen ja pohjoismaisen yhteiskuntamallin. Tällaisille vallan vastavoimille on huutava tarve nykyisessä Suomessa, jotta kehitys autoritaariseksi koti/uskonto/isänmaa-Suomeksi ja sitä kautta Suomen orbanisaatio ja putinisaatio saadaan poikki ja Suomi palautettua länsi- ja pohjoismaisen oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion tielle.

Perustuslaki vai muilutuslaki?

Lauri Snellman

Suomea on kehitetty viimeisen 150 vuoden ajan perustuslailliseksi oikeusvaltioksi, pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi ja myös humaaniksi sivistysvaltioksi. Nämä arvot on kirjattu Suomen perustuslakiin ja Suomea sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin. Mm. Suomen demokratian isät Leo Mechelin ja K.J. Ståhlberg ovat olleet rakentamassa Suomeen perustuslaillisen demokratian ja sivistysvaltion instituutioita.

Suomen sotainen ja nationalistinen historia on kuitenkin olennaisesti heikentänyt näiden arvojen vaikutusta Suomessa. Tuntuu että Ukrainan sodan aiheuttama reaktio on Suomessa herättänyt vanhan valkoisen sisällissodan ja sotien perintöön nojaavan koti/uskonto/isänmaa-Suomen.

Tämä koskee erityisesti viimeaikaisia yrityksiä säätää maahan poikkeuslaki itärajan turvapaikanhakijoiden pakkopalauttamiseksi Putinin Venäjälle vastoin Suomen perustuslakia ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Tällainen muilutuslaki merkitsee itse asiassa luopumista liberaalidemokraattisesta oikeusvaltiosta ja paluuta 1930-luvun lapuanliikkeen aikaisiin poikkeuslakeihin.

Mitä on perustuslaillinen oikeusvaltio?

Perustuslaillinen oikeusvaltio nojaa kahteen perusarvoon: demokratiaan ja ihmisarvoon. Demokratiassa valta perustuu yhteiskunnan ja sen instituutioiden tukeen, ja valtiovallan käyttäjät ovat vastuussa kansalaisille vapaissa vaaleissa. Yksilön arvo taas merkitsee ihmisoikeuksien kunnioitusta ja yhteiskunnan instituutioiden rakentamiseen parantamaan ihmisten elämää.

Yhteiskunta taas on demokraattinen, kun siinä on monia riippumattomia instituutioita ja valtakeskuksia, ja ihmiset pystyvät vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Nykyisin yhteiskunta on viime kädessä globaali, joten demokraattisen valtion tulee kunnioittaa ihmisoikeuksia globaaleissa verkostoissa ja rakentaa demokratiaa ja yhteistyötä myös EU:n ja globaalille tasolle.

Suomen demokratiamalli on parlamentaarinen. Kansa nimittää eduskunnan vapaissa vaaleissa, ja eduskunta taas päättää laeista ja valtion budjetista. Maan hallitus on vastuussa eduskunnalle, eli sen pitää nauttia eduskunnan luottamusta. Oikeusministeriö esittääkin Suomen perustuslaillisen demokratian pääkohdat:

  • Perustuslain mukaan valtiovalta kuuluu kansalle. Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus vaikuttaa yhteisten päätösten tekemiseen. Perustuslaissa on turvattu yksilön perusoikeudet.
  • Perustuslaki korostaa Suomen poliittisen järjestelmän parlamentaarisia piirteitä ja eduskunnan asemaa ylimpänä valtioelimenä. Valtioneuvoston on nautittava eduskunnan luottamusta. Tasavallan presidentti tekee päätöksensä valtioneuvoston valmistelusta ja ratkaisuehdotuksesta.
  • Eduskunta valitsee pääministerin, jonka presidentti nimittää. Muut ministerit presidentti nimittää pääministerin esityksen mukaisesti.
  • Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Presidentin toiminta myös ulkopolitiikassa perustuu valtioneuvoston valmisteluun ja myötävaikutukseen.
  • Perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi.
  • Suomi on Euroopan unionin jäsen.

Perustuslakipatriotismi taas merkitsee suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä tueksi näitä arvoja toteuttaville suomalaisille instituutioille. Näin suomalaisuudesta tulee reilua peliä – tukea ihmisarvoa ja demokratiaa tukeville instituutioille. Tällaiselle suomalaisuuden uudelleenmäärittelylle onkin tarvetta, koska Suomessa ”isänmaallisuus” käytännössä tarkoittaa autoritaarisuutta ja militarismia.

Valkoisen Suomen pitkä jälkivaikutus

Suomesta tuli perustuslaillinen demokratia vuoden 1905 tsaarinvallan vastaisen väkivallattoman kansannousun myötä. Vuoden 1918 äärivasemmiston vallankumousyritys ja oikeiston terrori kuitenkin kierouttivat Suomen kasvun länsi- ja pohjoismaaksi. Sotien välisestä ja niiden aikaisesta Suomesta tuli Seppo Hentilän sanojen mukaan ”demokraattisessa valtiossa toimiva autoritaarinen yhteiskuntamalli”. Valkoisen Suomen poliittinen kulttuuri rakentuikin olennaisesti suojeluskuntamilitarismin varaan:

Jälleen masentava näkemys siitä, miten sitkeässä ja syvällä meikäläisen suojeluskuntatyyppisen militarismin juuret itse asiassa ovat. Juuri tällainen edesvastuuton ja seikkailunhaluinen poikamaisuus, josta älyllinen harkinta tai vastuuntunto niin surkuteltavasti puuttuu, on aivan liiaksi päässyt leimaamaan politikoimistammekin itsenäisyytemme aikana.

– Olavi Paavolainen, 26.7.1942

Suojeluskuntamilitarismin poliittiseksi ilmaukseksi muodostui sotien aikana Akateemisen Karjala-Seuran (AKS), Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) ja lapuanliikkeen kaltaisia äärioikeistoliikkeitä. Historiatutkimuksessaan Lapuan liike ja kyyditykset 1930 Juha Siltala luonnehtiikin suojeluskunta-aatetta ihanteeksi sisäiset ristiriidat unohtaneeksi kansaksi, joka pyrkii yhteen riviin yhdenmukaistettuna heimoyhteisönä torjumaan ikuista ulkoa tulevaa uhkaa.

Onkin valitettavaa todeta, että suojeluskuntamilitarismi on päässyt sotien muiston ja Kekkosen valtakauden kautta muodostamaan ”suomalaisuuden” ja ”isänmaallisuuden” perussisällön. Näin suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin onkin jäänyt pahoin autoritaarinen, militaristinen ja jopa fasistishenkinen pohjavire. Maata pidetään koko ajan uhattuna, vaaditaan ”kansallista yhtenäisyyttä” uhkia vastaan ja näin perustuslaillisuus, yksilön oikeudet. kosmopoliittinen avoimuus ja moniarvoinen demokratia ollaan koska tahansa valmiita uhraamaan ”kansan kokonaisedun” tai ”kansallisen turvallisuuden” nimissä.

Muilutuslaki ja Lapuan liikkeen perintö

Muilutuslaki eli perustuslain ohittava pushback-poikkeuslaki nousee siis suoraan Lapuan liikkeen perinnöstä. Lakia perustellaan ajatuksella, että ”kansallinen turvallisuus menee lakien ja oikeusvaltion edelle”. Siltala kuvaa 1930-luvun lapuanliikkeen samoin argumentoineen, että maa oli koko ajan vasemmiston uhkaama, jolloin ”isänmaallinen laittomuus on parempi kuin laillinen isänmaattomuus”.

Vuoden 1930 lapuanliike katsoi maan olevan uhattuna, koska se piti suomalaista liberaalidemokratiaa heikkona ja katsoi vasemmiston ja liberaalien toiminnan olevan NL-Venäjän hybridivaikuttamista. Liike pyrki aktiivisesti Suomen perustuslaillisen demokratian lakkauttamiseen muiluttamalla eli kidnappaamalla poliittisia vastustajiaan ja kyydittämällä heidät Venäjälle.

Nykyinen pyrkimys säätää itärajalle muilutuslaki samoin nojaa ajatukseen, että ihmisarvoon, perustuslakiin ja kansainvälisiin sopimuksiin nojaava perustuslaillinen liberaalidemokratia on heikko ja naiivi ulkoisen hybridipainostuksen edessä. Ratkaisuna on turvapaikanhakijoiden pakkopalauttaminen Venäjälle vastoin perustuslakia ja kansainvälisiä sopimuksia – eli valtiollistettu muilutus.

Myös laista käytävä poliittinen vääntö toistaa sellaisenaan 1930-luvun kuviota. Kun 1930-luvulla äärioikeisto sai kommunismin vastaisen poikkeuslain läpi SDP:n äänillä, samoin nyt SDP:n eduskuntaryhmä suhtautuu ”varovaisen myönteisesti” muilutuslakiin. Syynä ovat 1930- ja 2020-lukujen moraalipaniikit: 30-luvulla Venäjän hybridivaikuttamista oli Suomen vasemmisto, nyt taas globaalit muuttoliikkeet. Tilanteen onkin tavoittanut riikka Purra, joka totesi ”kaikista on tullut perussuomalaisia” itärajan kriisin takia. Vuonna 2021 hän totesi suoraan perussuomalaisten olevan ”isänmaallinen kansanliike”.

Oikeusvaltio, sivistysvaltio ja hyvinvointivaltio muilutuslain tilalle!

Esitetty muilutuslaki on siis täysin illegitiimi, koska se on perustuslaillisen oikeusvaltion vastainen ja edustaa ihmisarvoon nojaavan sivistysvaltion sijaan Suomen autoritaarista perinnettä.

1930-luvulla lapuanliike herätti aikanaan vastavoimia. Laillisuusrintama, ILP, Tulenkantajat, Nyliberala Studentförbundet ja sota-ajan rauhanoppositio rakentuivat kaikki lapuanliikkeen vastaisten keskustaliberaalien, vasemmistodemarien ja ruotsinkielisten voimien varaan. Ne onnistuivatkin pitämään Suomen vaalidemokratiana ja rakentamaan sodanjälkeisen hyvinvointivaltion pohjaa.

2020-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa on samalla tavoin potentiaalia kiihkonationalismin vastavoimille. Sivistys ja elintason nousu ovat liberalisoineet suomalaisten arvoja, ja noin kolmanneksella on vahvasti liberaalit arvot. Muilutuslaki ja muu laitaoikeiston nousu kaipaavat nopeasti vastavoimia, jotta Suomea saadaan näin ohjattua takaisin oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion suuntaan.

Eurovaalikamman piikit harvenemassa

Suomen Operaatio Liberon blogitiimi

Eurovaalien aamukammasta on jo katkaistu tärkeä piikki, kampanja-aikaa lähdettiin kellottamaan 9.12. 2023, jolloin alkoi vaalirahoituslain ja puoluelain mukainen kampanja-aika. Muutama suomalainen ehdokas on jo ilmoittanut joko luopumisestaan, tai ehdokkuudestaan Euroopan parlamenttiin, näkyvästi kampanjoi vielä hyvin harva ehdokas.

auantai 9.12.2023     Vaalirahoituslain ja puoluelain mukainen kampanja-aika alkaa
lauantai 9.3.2024Ulkomaille tilattavien kirjeäänestysasiakirjojen
 tilauspalvelu avautuu
torstai 21.3.2024Suomessa asuvien EU-kansalaisten viimeistään ilmoittauduttava Suomen europarlamenttivaalien äänioikeusrekisteriin  
perjantai 19.4.2024Äänioikeusrekisterin tietojen poimintapäivä
 (minkä kunnan  kohdalle kukin on merkitty äänioikeutetuksi)
 
tiistai 30.4.2024 ennen kello 16.00Ehdokashakemukset jätettävä Helsingin vaalipiirilautakunnalle
perjantai 10.5.2024Ehdokasasettelun vahvistaminen Helsingin vaalipiirilautakunnassa
tiistai 28.5.2024Äänioikeusrekisteri lainvoimainen
 
tiistai 28.5.2024 kello 16.00Kotiäänestykseen ilmoittautuminen päättyy
keskiviikosta tiistaihin
 29.5.–4.6.2024		Ennakkoäänestys kotimaassa
keskiviikosta lauantaihin
29.5.–1.6.2024		Ennakkoäänestys ulkomailla
perjantai 7.6.2024 kello 19 mennessäEnnakkoäänestyksen lähetekuorten ja kirjeäänestyksen lähetekuorten tulee olla asianomaisen kunnan keskusvaalilautakunnassa
sunnuntai  9.6.2024
 kello 9.00–20.00		Vaalipäivän äänestys
keskiviikko 12.6.2024Tulosten vahvistaminen
https://vaalit.fi/aikataulut-europarlamenttivaaleissa

Puolueen tai sen johtajiston kannalta voi hyvinkin vaikuttaa hyvältä ajatukselta suhtautua EU-parlamenttiin kuin jäteautoon, joka kuljettaa pois hankalat mainetta pilaavat tyypit tai ongelmallisen kyvykkäät yksilöt, joille ei haluta yhtään enempää valtaa puolueen sisällä. Tämä strategia toimii hyvin silloin, kun puolue haluaa nakertaa EU-parlamentin arvoa sisäisesti, jotta pääsee valmistelemaan maansa eroa EU:sta, muille en suosittele. Ei ole suomalaisena mitenkään hauskaa, jos edustajamme EU-parlamentissa on silkka vitsi. Parlamentin edustajien kulut ja palkan maksamme nimittäin me itse ja palkan maksaminen löhölomasta ja ryyppäämisestä ulkomailla ei ole sellainen ajatus, minkä kuvittelisi innostavan äänestämään yhtään ketään.

On etuoikeus äänestää vaaleissa, joissa valitaan edustajat todella ratkaisevan tärkeiden asioiden hoitamiseen. Millä tavoin tuemme jatkossa Ukrainaa ja myös kysymys mahdollisesta Euroopan maiden omata puolustusorganisaatiosta on nostettu pöydälle. Miten EU-tasolla jatketaan vaikuttamista ilmastonmuutoksen ja luontokadon estämiseen on yksi suurimpia ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Kuinka tulevaisuudessa suhtaudumme ihmisoikeuksien toteumiseen, varsinkin suhteessa vierastyövoimaan ja pakolaisuuteen. Entä millä tasolla eri sukupuolien oikeuksien toteutuminen on Euroopan Uniossa. Paljon on ollut nähtävissä merkkejä abortin vastaisuudesta ja Pride-marssien häiriköinnistä myös Suomessa ja Suomen hallitus antoi massiivista taloudellista tukea ryhmille, joiden taustalla on totuttua konservatiivisempi käsitys uskonnosta. Jättimäisen isoja asioita ratkaistavaksi ja paljon valtaa käytettäväksi ja rahaa jaettavaksi on seuraavalla EU-parlamentilla. Vain todella vahva ja osaavista ihmisistä koostuva parlamentti voi tehdä nämä päätökset hyvin ja oikeudenmukaisesti.

Eurooppa voi röyhistää rintaansa, koska onnistui lopettamaan riippuvuutensa Venäjän halvasta energiasta todella hämmentävän helposti ja nopeasti, mikä aivan varmasti on ollut Puutinille hankala asia. Tältä pohjalta voisi toivoa EU:n jatkavan pakotteiden tiukentamista ja valvontaa, koska Putin rahoittaa sotaansa myymällä nimenomaisesti energiatuotteita, jolloin niiden ostamisen lopettaminen olisi todella tärkeää Ukrainan aseman vahvistamiseksi. Seuraavan parlamentin on kyettävä jatkamaan tällä tiellä ja luotava Eurooppaan ilmastollisesti kestävää energiateollisuutta ja toisaalta lähdettävä rohkeasti vähentämään kulutusta ja siirtämään kulutuksen painopistettä kestäviin vaihto-ehtoihin. Kierrätyksestä on tultava osa yhteiskuntaa ja vakavasti otettavaa teollisuutta.

Digitalisoinnin kentällä EU on onnistunut monellakin tasolla, se on tehnyt lakeja, jotka velvoittavat laitteiden korjattavuuteen, yhteensopivuuteen ja pidempään käyttöikään ja toisaalta pakottanut alustajättejä suurempaan avoimuuteen ja sopimuksiin kuluttajien kanssa, sopimuksia, ei sanelua. AI:n tullessa voimalla digitaalisille markkinoille, edessä on uusia kysymyksiä, voiko EU auttaa kuluttajia uskottavuuden ja toisaalta omistajuuden hämärtyessä? AI käyttää muiden luomaa todellisuutta kuten me käytämme aakkosia, me emme maksa aakkosista tekijänoikeusmaksuja, miten on AI:n laita? On miltei mahdoton tehtävä pikseleiden tarkkuudella mitata tekijänoikeuksia, pitäisikö AI laittaa verolle jonka avulla korvata ihmisille pienevä korvaus taiteellisesta työstä?

Kun ongelmat ovat vaikeita ja ratkaisujen etsiminen työlästä, tarvitaan ehdokkaita, joilla on osaamista, neuvottelukykyä ja intohimoa tehdä työtä muiden hyväksi, ehdokkaita joilla on vahva näkemys tulevaisuudesta. Suomi on osa Eurooppaa, mutta ei kuitenkaan ihan keskeinen osa ja toisinaan tuntuu, että näemme Euroopan suomalaisin silmin kaukaisena ja eräänlasena takapihana. Euroopassa tapahtuvat asiat eivät muka oikeasti koske meitä, enempää väärässä emme voisi olla. Hyvin suomalaisina pidetyt tapahtumat ovat olleet aina aiemminkin jatkumoa Euroopan tapahtumille, jopa koko maailman tapahtumille. Suomeen ovat tulleet niin muoti kuin ruuat, aatteet, kuin sodatkin tuota pikaa Euroopan näyttämöiltä. Jotta voisimme vaikuttaa siihen, mikä tuuli meitä kulloinkin pyörittää on tärkeää saada EU-parlamenttiin ne parhaimmat ja osaavimmat voimat valjastamaan se tuuli Eurooppa-laivan purjeisiin eteenpäin vieväksi voimaksi sotien ja itsetuhoavan käytöksen sijaan, ei repien, vaan rakentaen.

Suomessa on paljon ihmisiä, joille EU on suuri ongelma ja he kokevat, että Suomi on nettomaksaja, joka saa EU:lta vain kuraa niskaansa. Heillä on oikeus mielipiteisiinsä ja niin on heilläkin, joille EU on monen hyvän asian mahdollistaja. Moni ei huomaa, että mahdollisuus matkustaa EU-alueen sisällä ja maksella kaikki euroilla on aikamoinen etu, taloudellisestikin. Yrittäjät hyötyvät EU:n vapaakauppa-alueesta ja useista sen tekemistä kahden välisistä sopimuksista, joita pieni maa tuskin kykenisi tekemään niin hyvin ehdoin. Työvoima liikkuu vapaasti ja EU:ssa on myös opiskelijaohjelmia, ota edut käyttöön ja ihastu, Eurooppa on kertakaikkisen upea maanosa ja me eurooppalaiset aivan mahtavan monipuolinen ja värikäs ja kiinnostava porukka.

On hyvä aika tarkistaa, voitko äänestää ja jos niin missä ja miten, vaalien tapa, äänestyspäivä ja jopa äänestäjien alin sallittu ikä vaihtelee maittain. Suomi vähäisen väkimääränsä vuoksi äänestää yhtenä vaalipiirinä ja sen lisäksi oman perinteensä kautta suhteellisella vaalitavalla ja osittaisena listavaalina. Meillä äänestäjän pitää olla täyttänyt 18 vuotta päästäkseen äänestämään.

Mennäänpä me eurokansalaiset antamaan oma äänemme ja vahva panoksemme tulevaisuuden Euroopan rakentamiseen ja äänestämisestä se alkaa, mutta siihenhän se ei lopu, nähdään Eurovaaliuurnilla!

Navalnyin murha ja Venäjän tulevaisuus

Lauri Snellman

Venäläinen toisinajattelija ja oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi kuoli epäilyttävissä olosuhteissa 16.2.2024. Hän oli aikaisemmin viikolla vielä hyvässä kunnossa, ja Venäjällä on sopivasti tulossa ”presidentin” ”vaalit”. Diktaattori Vladimir Putinin tärkeimmät haastajat olivatkin Navalnyi ja palkkasoturipomo Jevgeni Prigozhin, jotka ovat nyt sopivasti kumpikin kuolleet. Tapahtumaa onkin parhaiten luonnehtinut Kremlin tukipuolue Oikeudenmukaisen Venäjän ”kansanedustaja” Sergei Mironov:

Aiemmin ääriliikehdinnästä tuomitun Aleksei Navalnyin kuolema hyödyttää vain Venäjän kansan vihollisia, jotka yrittivät tappaa hänet aikaisemmin.

Suoraan hevosen suusta siis! Navalnyin murha liittyykin monin tavoin Putinin pelkoihin vallan vastavoimien vahvistumisesta. Suomessa taas tapausta on lähestytty iänikuisen hysteerisen russofobian näkökulmasta. Mutta entä jos Navalnyin osittainen poliittinen menestys osoittaakin Venäjän olevan jo kasvamassa ulos itsevaltiuden ja kommunismin perinteistä?

Navalnyi ja Venäjän oppositio

Venäjän nykyisen opposition historia ulottuu aina Hruštšovin 1950- ja 60-lukujen destalinisointiyritykseen asti. Nikita Hruštšov pyrki aktiivisesti modernisoimaan neuvostovaltaa sisältäpäin ja sanoutui irti Josef Stalinin poliittisesta terrorista. Reformit saivat ison jälkivaikutuksen Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa, kun ne nostivat esiin Venäjän vastineen liberalismia ja demokraattista sosialismia ajaneille 60-luvun radikaaleille. Venäjän 60-luvun sukupolveen kuului mm. Mihail Gorbatšov, joka yritti Neuvostoliiton demokratisointia.

Neuvostoliitto kuitenkin hajosi epäonnistuneen demokratisoinnin seurauksena. Hajoamisesta syntynyt moderni Venäjän federaatio taas lähti rakentamaan markkinataloutta sen sijaan, että kansakunta olisi rakennettu uudelleen demokratian ja oikeusvaltion varaan. Siirtymää tutkinut Vladimir Gel’man osoittaakin, että vallan vastavoimat jäivät heikoksi. Näin ensin Boris Jeltsin ja sittemmin Venäjän diktaattoriksi noussut Vladimir Putin pystyivät taas keräämään vallan itselleen.

Venäjän oppositio järjestäytyi uudelleen 2000-luvulla, kun Putin ryhtyi kahmimaan valtaa itselleen. Aina 2010-luvulle asti oppositio kuitenkin oli marginaalista ja koostui toisinajattelijoista, kun talouskasvu nosti kansan elintasoa ja modernisoi Venäjää. Tilanne muuttui, kun Vladimir Putin palasi Venäjän presidentiksi vuonna 2011. Putinin paluu johti laajaan kansannousuun Putinin järjestelmää vastaan, ja kansannousu keskittyi Bolotnajan mielenosoituksiin 2011-2013.

Navalnyi nousi Venäjän johtavaksi oppositiopoliitikoksi Bolotnajan ja siitä alkaneen Venäjän opposition nousun myötä. Jälkikommunistinen Venäjä oli nopeassa muutoksessa: maahan oli syntynyt kaupunkilainen liberaalisti suuntautunut ja nuori keskiluokka, ja venäläisten arvot olivat liberalisoituneet. Näin liberaalidemokraattisista arvoista tulee osa Venäjän yhteiskuntaa.

Navalnyin saavutuksena on muuttaa Venäjän yhteiskunnan liberalisaatio pyrkimykseksi rakentaa kansalaisliittouma demokratian puolesta. Navalnyi onkin nojannut venäläiseen populismin perinteeseen, kun hän on ottanut maalikseen Putinin kleptokratian ja korruption. Hän on myös pyrkinyt laajentamaan demokratiaa kannattavaa koalitiota kaupunkiliberaalien ryhmien ulkopuolelle.

Navalnyi myös rakensi Venäjälle kansallisen tason oppositioverkoston korruptionvastaisen säätiönsä FBK:n muodossa ja mobilisoi ihmisiä äänestämään taktisesti. Hänen heittonsa ”huijareiden ja varkaiden puolueesta”, ”bunkkeripappa” Putinista ja myös rohkea ja optimistinen esiintyminen ovatkin tehneet hänestä liberaalin Venäjän kansallissankarin. Nän Navalnyi on ensimmäinen venäläinen poliitikko, joka pyrki muuttamaan Venäjän modernisaatiokehityksen vaihtoehdoksi Putinille ja hänen jatkamalleen Venäjän itsevaltiuden perinteelle.

Opposition ja diktatuurin kamppailu Venäjän tulevaisuudesta

Putinin hallinon muuttuminen yhä autoritaarisemmaksi on vastaus Venäjän yhteiskunnan modernisoitumiseen ja demokratisoitumiseen. Daniel Treisman erotteleekin spinnaus- ja pelkodiktatuurit. Spinnausdiktatuurissa hallinto teeskentelee olevansa demokratia ja esittää diktaattorin taitavana taloushallinnoijana. Pelkodiktatuuri taas uhkaa oppositiota avoimella väkivallalla ja oikeuttaa itsensä usein ideologian keinoin.

Ukrainan sota ja poliisivaltion vahvistuminen Venäjällä merkitsevätkin sitä, että Putin pyrkii roikkumaan kiinni vallassa muuttamalla aiemman spinnausdiktatuurinsa pelkodiktatuuriksi. Tilanne muistuttaa monessa suhteessa 1970-luvun latinalaista Amerikkaa, jossa USA:n tukemat sotilasdiktatuurit pyrkivät pitämään perinteiset eliitit vallassa murskaamalla opposition. Vastaavasti taas 1990-luvun Jugoslaviassa äärioikeistolainen nationalismi pyrki oikeuttamaan valtansa jatkuvien sotien ja väkivaltaspektaakkelien avulla. Kuitenkin Venäjän rauhanliike on pystynyt toimimaan ruohonjuuritasolla, ja vuoden 2024 ”vaaleihin” oli useita sodanvastaisia ehdokkaita.

Näin Putin näyttääkin taistelevan tuulimyllyjä vastaan. Sota Ukrainassa ja pyrkimykset Venäjän poliisivaltion vahvistamiseen merkitsevätkin, että hallinto käy pohjimmiltaan kolmen Venäjän sisällissotaa. Putin on pohjimmiltaan lähtenyt sotaan Venäjän modernisaatiokehitystä vastaan, joten hänen hankkeilleen voi tuskin odottaa suurta menestystä. Joko talouden heikkeneminen vie kansan elintason ja armeijan asetuotannon, tai sitten vallan vastavoimat vahvistuvat modernisaation myötä.

Gel’man toteaakin venäläistä autoritarismia koskevassa teoksessaan, että opposition iskulause ”Venäjästä tulee vapaa” alkaa määrittämään Venäjän kehitystä tulevaisuudessa. Muutos voi tulla joko Putinin kuoleman tai väkivallattoman kansannousun kautta, riippuen vallan vastavoimien voimakkuudesta. Tällöin Aleksei Navalnyin elämäntyö tulee olemaan yksi ensimmäisistä askeleista uuden Venäjän demokratiakehityksessä.

Presidentinvaalit, autopilotti, valemuisto ja digitaalinen informaatiolukutaito

Päivi Pulkkinen

Mikä on kauneinta ihmisessä? Onko se hänen ulkoinen olemuksensa, rehellisyytensä, luotettavuutensa vai kenties osaamisensa ja taitonsa? Jokainen meistä erehtyy ja tekee joskus virheitä ja vääriä arviointeja, mutta miten hyvin osaamme arvioida omaa toimintaamme? 

Vuonna 2016  uutisoitiin Alpo Rusin tuolloin ilmestyneessä kirjassaan arvioineen, että Johan Bäckmanin parjauskampanja pudotti Alexander Stubbin kokoomuksen puheenjohtajan pallilta. Oikeastaan koko 2010-luku oli vielä aikaa, jolloin Suomessa ei kovin laajasti ymmärretty Kremlin masinoimaa informaatiovaikuttamista eikä varsinkaan julkisesti puututtu siihen. Vasta syksyllä 2019 ilmestynyt Jessikka Aron kirja Putinin trollit avasi monien silmiä. Tosin sekin jäi vain niiden tiedoksi, jotka aktiivisesti seurasivat informaatiovaikuttamisesta käytyä keskustelua. 

Autopilotilla netissä surffaaja ei välttämättä tule aina ajatelleeksi, että samaan aikaan, kun innolla kommentoimme ja keskustelemme julkisilla sivustoilla, olemme myös sellaisten katseiden alla, joita emme itse näe emmekä edes osaa kuvitella. Vasta Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ja ukrainalaisten opittua myös tehokkaampaa kyberpuolustusta paljastuivat Ukrainan alueelle  pystytetyt trollifarmit. Sofi Oksanen kertoo kirjassaan Samaan virtaan – Putinin sota naisia vastaan, että yhdessä trollitehtaassa saattoi olla noin100 työntekijää, mutta heiltä löytyi yli 150 000 eri  operaattoreiden sim-korttia. Ukrainan kyberpoliisi on löytänyt kirjaa kirjoitettaessa eri trollitehtaista puolitoista miljoonaa bottitiliä, jotka on perustettu sosiaaliseen mediaan levittämään valeuutisia ja aiheuttamaan  hämmennystä sekä Ukrainassa että sen ulkopuolella.

Keskustellessani Facebookissa presidentinvaaleista ystävieni kanssa paljastui, että eräällä heistä oli valemuisto, joka oli muuttanut hänen käsityksensä Alexander Stubbin ja Johan Bäckmanin suhteesta. Hänelle oli jäänyt Alpo Rusin kirjaa vuonna 2016 koskevasta uutisesta mieleen käsitys, että Stubb ja Bäckman olivat ystäviä ja tekivät yhteistyötä, vaikka alkuperäisen uutisen mukaan Bäckman piti Stubbia CIA:n agenttina ja USA-mielisyytensä takia epäluotettavana. Vilkaisten luettu uutinen oli muuttunut ystäväni mielessä päinvastaiseksi kuin alkuperäinen ja siten synnyttänyt valemuiston, jota hän itse kuitenkin piti totena. 

On todettu, että valeuutisen oikaiseminen ja faktantarkistus vaatii 20 kertaa enemmän työtä ja aikaa kuin väärän tiedon levittäminen ja silti väärä tieto jää elämään sekä internetin syövereissä että joidenkin ihmisten mielissä. Siksi sen sijaan, että autopilotilla klikkaamme, tykkäilemme ja jaamme huomiota herättäviä klikkiotsikoita, meidän tulisi tarkkailla itseämme, ottaa selvää asioista, lukea myös kirjoja ja seurata keskusteluja eri foorumeilla pyrkien välttämään omaa kuplautumistamme. Helposti jäämme etsimään tietoa, joka vastaa jo olemassa olevaa ennakkokäsitystämme, mutta saatamme olla väärinkäsitystemme tai jopa valemuistojemme vankeja.

Medialukutaito on tässä ajassa tärkeimpiä kansalaistaitoja. Se suojaa sekä yksilöä että kansakuntaa. Kyse on digitaalisesta informaatiolukutaidosta, jossa myös tekoälyllä tuotettu sisältö on tunnistettava. Sen vuoksi meidän jokaisen on kehitettävä omaa monilukutaitoamme koko elämämme ajan. 

Maailman talousfoorumin riskienkartoitustutkimuksessa suurimmaksi uhaksi koko ihmiskunnalle nähtiin väärän tiedon levittämisestä johtuvat haitat. Väärä tieto, valeuutiset ja trollitilit hämärtävät ihmisten käsityksen ilmastonmuutoksesta, politiikasta, sodista, konflikteista ja omasta identiteetistä. Sillä pyritään vaikuttamaan myös äänestyskäyttäytymiseemme.

Siksi, kuten faktabaari.fi muistuttaa:

Pysähdy, harkitse, tarkista.

Järki ja tunteet

Suomen Operaatio Liberon blogitiimi

Suomi on liberaali demokratia, jossa on valta on kansalla, mutta valtaa kansan puolesta käyttää vaaleilla valittu kansanedustaja. Vaaleilla valitaan myös kunnanvaltuustojen ja aluevaltuustojen valtuutetut ja presidenttikin. Järjestelmä on koettu aika toimivaksi ja sen avulla meistä on tullut onnellinen ja rikas maa, jossa on siedettävästi velkaa, paljon omaisuutta, hyvin järjestetty puolustuslaitos, hyvä koulutusjärjestelmä, paljon työssäkäyviä, vähän asunnottomia, vähän rikoksia , vähän rikollisia, hyvin toimiva sosiaalitukijärjestelmä eläkkeineen, hyvä sairaanhoito, toimiva oikeuslaitos ja poliisilaitos.

Miksi järjestelmämme ei onnistu luomaan sellaista ilmapiiriä, jossa lähinnä tyytymättömiä houkutteleva  populistinen puolue ei saisi näin suurta kannatusta? Järjellä ajatellen puolue tai puolueet, joiden ainoa varsinainen vaaliohjelma on vallitsevan järjestelmän kaataminen, vaikuttaa huonolta idealta. Tiettävästi mistä tahansa yhteisöstä löytyy aina 5-7 prosenttia tyytymättömiä ihmisiä, yleensä he kuitenkin pysyvät marginaalissa, mutta jokin tässä ajassa houkuttelee heidät esille ja kutoo heidän ympärilleen isohkon puolueen.

Jos asia jäisi siihen, niin sekään ei riittäisi horjuttamaan yhteiskuntarauhaa, mutta, kun ei jää, vaan isot vanhat puolueet näkevät populistien niittävän suosiota ja haluavat kakusta oman siivunsa ja tietenkin pyrkivät siihen muuttumalla itsekin populistisiksi uusien häirikköjen tapaan. Hierarkkinen ja väkivaltaa kaihtamaton populismi taas ei nöyrry aisankannattajaksi vaan syö vanhojen puolueiden periaatteet ja muuttaa puolueet kaltaisekseen.

Tämä yhtälö on jotain, mitä itseäni fiksummat ovat pohtineet jo kauan, vielä kummallisemman yhtälöstä tekee, että tämä, nimenomaan populistisen äärioikeiston nousu onnistuu nimenomaisesti demokraattisesti hallituissa maissa. Liberaalin demokratian keinot eivät tunnu riittävän väkivaltaista, hyökkäävää ja repivää, vahvasti tunteisiin vetoavaa retoriikkaa vastaan mitenkään päin. Vaikka some nostaa esiin kaikenlaista, kaiuttaa ja yhdistää repiviä voimia, niin, se on vain keino. Samat kielikuvat ja kehitys kielellisen toiseuttamisen kautta lakien muokkaamiseen ja fyysisiin hyökkäyksiin on ollut hyvin samanlainen jo Amerikan syvässä etelässä lynkkausten aikaan tai Suomenkin itsenäisyyden alkuajan tapahtumissa.

 Kuulin eilen esittettävän kiintoisan ajatuksen, jonkamukaan politiikan syvin sisältö on vastakkainasettelu ja tunne ja, että koko politiikka menettää kiinnostavuutensa ns. suuren yleisön silmissä, jos siihen ei saada liitettyä sitä tunnetta. Ehkäpä meidän olisi syytä ottaa järki käteen ja lakata väheksymästä tunteitamme? Tunnustaa rakkautemme kaikkea sitä hyvää kohtaan, jonka olemme saaneet rakennetua tähän maahan ja vihamme heitä kohtaan, jotka rakkaudestaan rahaan ja ahneuttaan ja kateuttaan haluavat rikkoa sen hyvän, minkä edestä tässäkin maassa on kuoltu ja kärsitty nälkää. Tehty työtä, säästetty, luettu tentteihin, parsittu sukkia ja sekä toivottu parempaa, että tehty työtä sen paremman eteen?

Vielä on paljon, mitä pitäisi tehdä, tehdä yhdessä, jotta tämä maa ja täällä asuvat ihmiset voisivat viettää seuraavtkin sata vuotta rauhaa ja hyvää elämää. Jostain pitää luopua, jotain saamme tilalle, mutta periaatteistamme meidän ei tarvitse luopua.