Suositeltu

Sinulle, jolla on sanottavaa!

Hei median käyttäjä!

Tervetuloa mediakriittiseen blogiini – ja kritiikillä en tarkoita että olisimme median vastaisia. Päinvastoin, olemme hyvinkin kiinnostuneita laadukkaista sisällöistä. Haluamme saada sellaisia, ja toisinaan myös itse luoda niitä.

Tunnetko joskus mediaraivoa? Tekeekö mieli heittää kaukosäädin kaivoon tai rokkarityyliin telkkari pihalle? Eikö näiltä kanavilta voisi nyt jostain tulla jotain, mitä voi katsoa tuntematta tuskaa ja myötähäpeää! Tai jotain, mitä ei ole nähty jo n kertaa?

Käytkö vaaralliseksi liikenteessä, kun radiokanavalla alkaa kailottaa ns. mediapersoona? Miten joku voi saada palkkaa siitä, että retostelee ja rääpii julkisesti asioita, joista ei selvästikään tiedä mitään, eikä todellakaan ole vaivautunut ottamaan selvää ennen studioon tuloansa.

Ennen kun ajoi Suomea pitkin poikin sai joka pysähdyksellä sai lukea uuden lehden – nyt ei tarvitse, niissä on samat jutut kaikissa! Aamulla karisee unet silmistä, kun lehden kiinnostavin otsikko ei vastaa sisältöä? Juttu alkaa lauseella, jossa se kuuluisa mittakaava mättää, on suureet sekaisin tai pilkkuvirhe. Miksi uskoa, että koko artikkelissa on yhtikäs mikään kohdallaan?

Ja se some, yritäpä puhutella perheenjäsentä, niin ei eväkään värähdä: hän somettaa. Ehkä et ihan ole keksinyt, mihin mokomaa somea voisi järkevästi, tuloksellisesti käyttää?

 

Ehkä kirjoitat työksesi?

…muistioita, raportteja, yhteenvetoja, sähköpostia, tekstiä intraan, tiedotteita? Sinulta odotetaan oman alasi ja ajan hermolla pysymistä, talouden ja tapahtumien seuraamista. Ja mikäs siinä, onhan se itsellekin noin periaatteessa mukavaa. Olet itsekin kiinnostunut siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu. Jopa se kiinnostaa, miten puoliso, lapset, muilla aloilla toimivat sukulaiset ja kaverit maailman näkevät. Juttelet mielelläsi mediasisällöistä(kin).

 

Rakkaudesta lajiin!

Opetin kolmella vuosikymmenellä Avoimessa yliopistossa ja Voionmaan Opistolla tiedotusopin, sittemmin journalistiikan perusopintoja. Erityisesti media-analyysikurssi oli oma ja opiskelijoiden suosikki, heille ensimmäinen käytännön mediataidon kurssi. Mietin silloin, ja mietin nyt, että jokaisen pitäisi käydä se. Ihan vaan tietääkseen mikä media on, miten se on muodostunut, miten toimii ja miksi. Ja käyttääkseen sitä mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen, niiden asioiden ajamiseen jotka ovat itselle tärkeitä! Aloin tehdä siitä nettikurssia, joka valmistuu syksyn tullen.

 

Tampereen tavalla: teksti edellä

Ensiksi irrotin kokonaisuudesta omaan kirjoittamiseen liittyvän osion. Sen sisältö tiivistyy kolmeen jaksoon. Yksi, asiat jotka tekstinkorjausohjelmat eivät osaa suomeksi tehdä. Löytämällä ja korjaamalla ne itse, oma kirjoittaminen paranee ratkaisevasti. Toiseksi, aika harva tuntee retoriikan perusteet. Vaikuttamisen keinot pelkistyivät jo antiikin Ateenan torilla ja toimivat edelleen. Kolmanneksi, puheet tarinan tehosta eivät ole pötyä. Vaikeutta on liioiteltu: useimmat ovat oppineet tarinan rakenteen jo Pikku-Kakkosta katsoessaan, eli otetaanpa käyttöön!  Jos Journalistisen kirjoittaminen on se mitä etsit, se löytyy täältä: www.mediataitokurssi.fi/journalistinenkirjoittaminen/

Journalistinen kirjoittaminen - klikkaa TÄSTÄ
Digiyliopisto 2020 - klikkaa TÄSTÄ

Raakku on osa luontosuhdettamme

Anja Hirvonen

Me ajattelemme usein luontoa personoituna asiana, joka koostuu osista, hyödyllisistä ja tarpeettomista. Yhtä vaikea, kuin ymmärtää ikuisuutta on ymmärtää äärettömän olemista ja sitä luonto ihmisen kannalta on, ikuinen ja ääretön ja me olemme osa siitä. Luontoa on helpompi ajatella isä-luojana tai äiti-maana, mutta luonto ei ole suunnitelmallinen tai järjestelmällinen, hetkittäin sen kaaoksessa näkyy järjestelmiä, jotka taas kohta romahtavat tai räjähtävät tai jotain muuta kummallista. Me emme voi suojella luontoa, mutta me voimme yrittää stabilisoida meille sopivia olosuhteita toimimalla tavalla, joka ottaa kaiken irti luonnon tarjoamasta työntö-ja veto-avusta, ei päinvastoin.

Tällä hetkellä ihmisen elämä lajina on sidottu maapalloon ja täällä pallolla vieläpä maapohjaan ja siellä edes jotakuinkin karjanhoidon tai/ja viljelyn mahdollistaviin alueisiin. Tutkimus ja tiede kehittyvät ja voi tulla aika, jolloin muutkin planeetat voivat ihmisiä asuttaa, mutta miksi uhrata hirvittävästi rahaa ja energiaa uuden planeetan saattamiseen asumiskelpoiseksi, kun voisi paljon pienemmillä investoinneilla pitää nykyisen asunnon käyttökelpoisena? Maapallo voisi olla yllättävän vähällä vaivalla viihtyisä ja mukava paikka nykyistä useammalle asukkaalleen, niin ihmiselle kuin kanssalajeillemmekin.

Kun päämääränä on pitää olosuhteet ihmisille sopivina toiminnan suunta on selkeä, meidän on ymmärrettävä maapallon tapa toimia  ja eri elinympäristöjen sisäiset suhteet ja pitää ne yllä niin hyvin kuin se vain on mahdollista. Vaikuttamismallit ovat hienovaraisia ja uusia riippuvaisuuksia ja vuorovaikutussuhteita tulee esille, kun tutkimus etenee tieto niistä lisääntyy ja syrjäyttää usein vanhoja uskomuksia, mikä on meille kivuliasta. Puhumme viherpipertäjistä ja kaikenmaailman dosenteista, koska uusi tieto horjuttaa meidän syvään juurtunutta vakaumustamme, jonka pohjana on usein esivanhemmilta saadut periaatteet, näitä voi tarkastella vaikka sananlaskujemme muodossa.

Kun me emme vielä ymmärrä jonkin asian merkitystä, meidän ei pidä rikkoa tai hävittää sitä, me myrkytämme sieniä, ymmärtämättä, että juuri tietyt mykoritsat parantavat ja jopa mahdollistavat kasvien kasvun. Me myrkytämme hyönteisiä ja ihmettelemme mihin linnut katosivat, meidän  (luontainen) inhomme jätteitämme kohtaan aiheuttaa sen, että emme kykene rationaalisesti suunnittelemaan kaikkien eloperäisten jätteiden hyötykäyttöä, ensin kaasuna ja sitten lannoitteena. Helppona ratkaisuna huuhtelemme jätteet juomakelpoisella vedellä lähimpään vesistöön suurimmassa osassa maailmaa. Kun jossain yritetään panostaa parempaan viemäröintiin kauhistelemme joukolla järjettömiä kustannuksia, vaikka ne kustannukset kuuluisivat helpoista ratkaisuista taloudellisen hyödyn saaneille yrityksille ja asukkaille

Maapallo on suurelta osin suljettu systeemi, tänne tulee lähinnä auringonvaloa (energiaa) ja jotain avaruuspölyä ja satunnaisia meteoriitinkappaleita, eli kierrätys on elinehto, ei harrastus tai hippien hommaa. Jotta saamme pidettyä arkkimme kunnossa ja sen asujaimiston tyytyväisenä ja hengissä, meidän on ymmärrettävä miten se toimii,  mahdollisimman monen. Ihmisen osallistuminen omaan elämäänsä ja sitä koskeviin päätöksiin , sen täytyy perustua tietoon ja tiedon pitää perustua uskottavaan tutkimukseen. Meillä pitää olla palava halu oppia uutta ja uteliaisuus ja optimistinenkin tarve suunnitella parempaa tulevaisuutta, se on ihmisen velvollisuus, noblesse obligee.

Kaikki tieto ja tutkimus ja koulutus perustuu kulttuuriin ja filosofiaan, tietoa rakastamalla ja sitä kulttuurin kautta analysoimalla saamme pohjan, jolle kaikki ihmisen maailmassa perustuu. Meistä kaikista ei ole neroiksi, eikä suuriksi taiteilijoiksi, mutta meistä kaikista on kulttuurin ja tieteiden tuotteiden nauttijoiksi ja käyttäjiksi, se on jokaisen etu vahvistaa tieteen, taiteen ja koulutuksen asemaa tässä mailmassa.Jos ajattelemme vaikka kuuluissa Pihtiputaan mummua, niin kuinka paljon hänen elämänsä on parantunut tieteen ja taiteen keinoin vuosien kuluessa? Särkevät lonkat leikataan, suussa on omat hampaat, televisiosta voi katsella ja radiosta kuunnella ohjelmia, lapsenlapsille soitella kännykällä ja lopuksi hurauttaa kauppaan ja vaikka konsertiin taxilla tai omalla autolla.

Tiede on nostanut raakunkin uuteen valoon, paitsi hienona ja turhan harvinaisena osana suomalaista jokiluontoa ja kulttuurihistoriaa, myös myös tärkeänä tekijänä veden kierrossa jokiluonnossa. Itse yllätyin siitä, että raakku l.jokihelmisimpukka oli sukupuuton partaalla aikoinaan jo siksi, että niistä haettiin helmiä ja pintasukellusvarusteiden tultua saataville tuho äityi siihen malliin, että laji onneksi saatiin suojeltua. Jokihelmisimpukalla on symbioosi lohikalojen kanssa, sen toukka kiinnittyy lohenpoikaseen josta se sitten pudottautuu aikanaan joenpohjaan, jossa alkaa sen pitkän elämän mittainen vedenpuhdistustyö, mikä osaltaan mahdollistaa lohikalojen lisääntymisen ja elämän samassa joessa. Pidetään jokiemme helmet arvossaan, nyt kun ymmärrämme, miten tärkeitä ne ovat ja luonnoarvot ovat myös itseisarvoja. Jospa raakkujen ikiaikaiseen perimätietoon jäisi  meistä jäisi edes yksi hyvä kertomus elämään.

Autoritarismi on helvetin outoa

Lauri Snellman

USA:n presidentinvaalit 2024 saivat uusia kierroksia, kun epäsuosittu ja vanha presidentti Joe Biden luopui ehdokkuudesta varapresidentti Kamala Harrisin hyväksi. Harris valitsi sitten omaksi varapresidenttiehdokkaakseen Minnesotan osavaltion kuvernöörin Tim Walzin.

Walz onkin profiloitunut arkipäiväisenä hallinnoijana, sosiaalidemokraattina ja hyvänä tyyppinä. Näin hän tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan republikaaneille. Republikaanien ehdokkaana on näet vallankaappauksiin ja korruptiorikoksiin sotkeutunut ex-presidentti Donald Trump ja hänen varapresidenttiehdokkaasna on J.D. Vance, joka nimitti demokraattipuolueen ehdokkaita ”kahjoiksi kissanaisiksi”.

Tällainen toiminta vaikuttaa vähän omituiselta. Walz ja demokraattipuolue ovatkin saaneet aikaan pienen mediamyrskyn leimaamalla Trumpin ja hänen kampanjansa ”oudoiksi” tai ”omituisiksi” (weird). Walz on myös puolustanut arvoliberalismia vetoamalla jokaisen oikeuteen omaan elämäntyyliinsä: ”Mind your own damn business!” Mistä oikein on kyse?

Populistioikeisto ja autoritaarisuus

USA on monella tavoin ääriyksilöllinen yhteiskunta: toisaalta jokainen on oman onnensa seppä, toisaalta taas yksilö saa valita elämäntyylinsä aivan eri tavalla kuin verrattain yhdenmukaisessa Suomessa. USA on myös maahanmuuttoyhteiskunta, joka on ottanut siirtolaisia vastaan monista eri maista. Vahvan yksilökeskeisyyden taustaa vasten ajatus yhtenäiskulttuurista vaikuttaa väistämättä oudolta.

Tämä ei kuitenkaan ole estänyt USA:n populistioikeistoa kampanjoimasta erilaisilla etnonationalismi- ja elämäntyylikysymyksillä. Cas Mudde onkin luonnehtinut trumpilaisen oikeistopopulismin nojaavan kolmeen eri teemaan: populismiin, nativismiin ja autoritarismiin.

Populismi esittää politiikan olevan kamppailua hyvän kansan ja pahan eliitin välillä – kansan puolesta puhuu tietenkin populisti itse. Nativismi on etnonationalismia: vain syntyperäiset kansalaiset ovat ”todellista kansaa”. Autoritarismi taas kannattaa vallan keskittämistä johtajille ja ”poikkeavien” rankaisemista – ja näin on ristiriidassa moniarvoisuuteen ja yksilön oikeuksiin nojaavan demokraattisen oikeusvaltion kanssa, vaikka se ei pyrkisikään lakkauttamaan vaaleja.

Autoritarismi ja omituinen paine yhdenmukaisuuteen

Juuri autoritarismi on nykyisen uusoikeiston omituisten tempausten taustalla. Autoritaarisuuden taustalla olevia psykologisia rakenteita tutkinut Karen Stenner luonnehtiikin auktoriteettiuskoa sanomalla, että auktoriteettiuskovaiset eivät ole muutosvastarintaisia vastarannankiiskiä, vaan yksistä puista tehtyjä monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden vastustajia

”simple-minded avoiders of complexity rather than closed-minded avoiders of change”.

Karen Stenner

Näin autoritarismi osoittautuukin erilaisuus- ja moniarvoisuusneuroosiksi. Modernille yhteiskunnille tyypillinen moninaisuus, monet mielipiteet, rajat ylittävät verkostot, monikulttuurisuus ja poliittinen moniarvoisuus nähdään uhkana. Erilaisuusvimma johtaa sitten outoihin lopputuloksiin, kun uhan poistamiseksi vaaditaankin yhdenmukaisuutta, kuria ja pakkoa. Näin syntyy woketusta muistuttava outo maailma: erilaisuus muodostaa neuroosin tai trauman, ja siihen vastataan erilaisten naurettavien ja omituisten sääntöjen ja pakkojen avulla.

Autoritaarinen ajattelu vastaa siis erilaisuuden ”uhkaan” kehittämällä erilaisia outoja pakkomielteitä: vahvat johtajat, rautaa rajalle, rajat kiinni, valtion pohjaksi viha naapurimaata vastaan, alamainen tietäköön paikkansa, kallonmittaukset, nettiviestit lukeva ja makuuhuoneeseen ulottuva vahva valtio. Tolkun ihminen kun tietää: Nuo Toiset ovat uhka, herrat tietävät aina kaiken paremmin ja kuri ja järjestys hoitaa asiat!

Omituisten otusten kerho: Suomen autoritaarinen perinne?

Näin siis outous ja omituisuus on sisäänrakennettu autoritaariseen ajatteluun – ja juuripa siksi, että auktoriteettiusko kokee kaiken vieraan pelottavan oudoksi. Suomalainen poliittinen kulttuuri kuitenkin normalisoi vahvasti autoritaarista ajattelua – täällä kun ajatellaan maan olevan koko ajan uhattuna ja vastauksena vaaditaan tietenkin kansakunnan yhtenäisyyttä. Tämä on johtanut erilaisten Suomen poliittisen kulttuurin outojen ilmiöiden riistäytymiseen käsistä autoritaariseksi friikkisirkukseksi.

Autoritaarisuus leimasi vahvasti 1930-luvun Suomen politiikkaa Lapuan liikkeen myötä. Outo autoritaarinen tarkkailu-, kuri-, ja yhdenmukaisuusvimma herätti liberaalin journalisti Erkki Valan arvostelemaan ”yliorganisaatiota” eli totalitarismia. Organisoitumisvimmaa ajoivat ennen kaikkea suojelukaartin, lottien, IKL:n ja AKS:n kaltaiset ”isänmaalliset” järjestöt. Yliorganisaatio näkyi laitaoikeiston painostuksena, yksityiselämän tarkkailuna ja muuna kyläkurina. Suomi on ymmärtänyt itsensä Pohjoismaaksi, mutta tällainen on kyllä omituista meininkiä.

Viime aikoina populistioikeiston nousu Suomen hallitukseen on saanut aikaan joukon outoja kohuja. Oikeisto voitti vaalit, kun se sai kannattajansa liikkeelle velkateemoilla. Tämä oli kuitenkin oudon tapahtumasarjan alku.

Ensin yksi populistioikeiston ministeri kärähti uusnatsien sympatisoinnista. Nyttemmin populistioikeiston valtiovarainministeri Riikka Purra ilmoitti, että valtio sekä säästää rajusti hyvinvointivaltiosta, mutta ottaa samalla ennätykselliset 12,2 mrd e velkaa. riikka Purralla on kuitenkin aiempia poliittisia ansioita. Hän näet kirjoitti 2008 äärinationalistijärjestön vihablogiin, että ”jos mulle annettaisiin ase, ruumiita syntyisi ihan lähijunassakin”. Eikö tällainen ole karmivaa – ja ihan helvetin omituista?

Suomalaiseen itseymmärrykseen kuuluu lisäksi oikeusvaltio: Suomessa on arvostettu vanhaa pohjoismaista sanontaa ”Maata on lailla rakennettava”. Autoritaarinen turvallisuusoikeisto on kuitenkin pyrkinyt tuomaan sen tilalle natsijuristi Carl Schmittin periaatetta: ”Suvereeni päättää poikkeustilasta”. Näiden kahden periaatteen ristiriita tuotti outoja tuloksia muilutuslaista käytävässä kiistassa.

Turvallisuusoikeiston isänmaakäsityksen valossa perustuslain rikkomisesta tulee itse asiassa isänmaallisuuden mittari, kun maa on erilaisten hybridisotien uhkaama ja ihmisoikeudet vain sitovat autoritaarisen poikkeustilasuvereenin kädet. Johanna Vuorelma kuvaakin muilutuslain ”perusteluita” orwellilaiseksi uuskieleksi, jossa perustuslain rikkominen on oikeusvaltion puolustamista. Näin ”oikeusvaltio on turvallisuusvaltio, jossa oikeus on alisteinen kansalliselle turvallisuudelle.” Näin turvallistamisoikeiston oikeusnihilismi tuntuu yhä vain oudommalta meiningiltä – vähän kuin itärajan takana.

Loppu kummallisen autoritarismin normalisoinnille!

Kuvernööri Walzin heitto Trumpin ”omituisuudesta” onkin retorinen mestarisiirto, joka paljastaa autoritaarisen meiningin ongelmat. Monimutkaista yhteiskuntaa ei voi rakentaa erilaisuuden pelon ja yhtenäisyyden pakon varaan. Lopputuloksena on vain friikkisirkus, jossa vahvojen johtajien valta menee oudoksi sekoiluksi.

Yllä mainitut oikeistoautoritaariset sekoilut ja woken vasemmistoautoritaariset sekoilut osoittavat, että autoritaarisuus on yksinkertaisesti outoa. Olisikin aika liberaalille humanismiin ja harkintaan nojaavalle ryhtiliikkeelle autoritarismin omituista friikkisirkusta ja sen normalisointia vastaan.

Ennallistaminen eli rewilding omassa pihassa

Villiksi jälleen engl. “rewilding”, eli ennallistaminen on ollut viime vuosien kovan vääntämisen ja mielipiteidenvaihdon kohde, Suomen hallitus viisaudessaan koki parhaaksi torpata mokoman uutenaikaisen hömpötyksen ja hautaa päänsä aina luotettaviin selluun, turpeeseen ja turkiksiin. Mitäpä me kalastusturisteista, luontomatkailusta, kirkkaasta mökkijärven vedestä tai nautittavasta Itämerestä huolisimmekaan. Ja Suomessahan ei ole ilmastonmuutosta, koska viime talvena oli lunta, sellasta.

Mutta jäihän meille Suomessa asuville keino pistää hanttiin ja näyttää, kuinka villiksi voimmekaan ryhtyä, laitetaan puutarhavillitys pystyyn. Ruohonjuuresta on hyvä ponnistella aina isompiin kohteisiin edeten. Suomessa on hyvin konservatiivisestikin laskien ainakin kuusi miljoonaa pihaa ja jokaisen niistä omistaja, haltia tai työntekijä voi ottaa käyttöön jotain uudesta villityksestä.

Millainen se villi piha sitten on? Peruslähtökohta on se, että haetaan sellaista toteutusta, jossa luontoa tuetaan sen kasvussa ja olemisessa, etsitään mahdollisuuksia veden virrata vapaasti ja kasvien kasvaa haluamallaan tavalla. Vältetään yksipuolisia ksvustoja ja yritetään antaa luonnon kehittää monimuotoisuuttaan omin säännöin.  Toisinaan ihminen tarvitsee sen katetun polun, kivan terassin tai alueen millä pelata jotain ja se on ihan ok. Tärkeintä on tehdä sitä ajatustyötä, ei olla täydellinen.

Jos ajattelisimme ympäristöä kestävämpänä ja villimpänä ja pohtisimme, mihin päämääriin voisimme luonnon kanssa yhdessä päästä? Haluammeko suojella itseämme tuulelta ja liialta paahteelta ja turvata eläimistölle ja kasveille turvallisen tilan, silloinkin kun metsäkoneet ja puimurit jyräävät? Ehkä voisimme ajatella pihaamme myös ravintolähteenä, meille ja eläimille? Paju kukkii aikaisin keväällä ja on pörriäisten pakkaspäivän ainoita ateriapaikkoja. Kauniita pajuja voisi istutella aurinkoon ilahduttamaan meitä ja kimalaisia? Kiva omenapuu tai viinimarjapensas on kaunis ja tuottaa vitamiineja ihmisille ja eläimille suhteellisen vähällä vaivalla.

Lannoituksessa kompostimulta tai luonnonlannoitteet ovat pop ja rikkaruoho-ja hyönteismyrkyt mieluummin kokonaan pois puutarhasta, ne vahingoittavat kasvua jatkossakin ja usein niiden seurauksena myös muu luonto köyhtyy. Myrkytettyjen kasvien tai hyönteisten koskettaminen tai syöminen ei ole ihmisille eikä eläimille hyväksi.

Varsinkin kesämökkien pihoissa voisi ajatella pihan olevan luonnollisella tavalla helppohoitoinen ja sisältävän itsessään ympäröivän luonnon elementtejä ja muuntuvan saumattomasti villiksi pihapiiristä poistuttaessa. Kesämökillä voi villisti myös olla ulko-WC ja asiallinen hyvin suojattu komposti ruuanjätteille ja puutarhajätteille, näin pienennät puhtaan veden käyttöä ja saat aikaan hyvää kompostimultaa vuosien varrella.

Uudessa puutarha-ajattelussa kaikki lähtee ajatustyöstä, tuoli alle ja paperia ja kynä tai luuri käteen ja suunnittelemaan, mitä pihaltasi haluat nyt, entä myöhemmin?  Ja villi pihasi voi olla kooltaan vaikka kukkaruukku, se saattaa kyllä laajentua arvaamattomasti, kun vauhtiin pääsee :).

Kun perustoiminnot on selkeät, niin näitä tiloja on hyvä miettiä myös materiaalien käytön suhteen, kierrätys kunniaan. Mitä vähemmän käytetään muovia ja terästä ja sementtiä, sitä parempi, kyllästeet ja maalit ovat kemikaaleja nekin. Luontoystävällisiä rakennusmateriaaleja kannattaa kysellä ja valita mieleisiään. Akkutyökalut ovat nykyään todella hyviä ja naapuriakin ajatellen ihanan äänettömiä =D. Villiä ja ihanaa Suomen kesää kaikille!

Miksi äänestäminen EU vaaleissa on tärkeää kaikille, mutta etenkin nuorille?

Suomen Operaatio Libero haastatteli Sitran Uudet vaikuttamisen tavat-projektin johtaja Hannu-Pekka Ikäheimoa EU-vaaleista.

Päivi Pulkkinen:

Olemme tässä keskustelemassa Hannu-Pekka Ikäheimon ja Lauri Snellmanin kanssa siitä, miksi EU-vaalit ovat tärkeät.

Koko EU-alueella äänestysaktiivisuus oli 50,66 prosenttia, eli noin puolet äänioikeutetuista äänesti viisi vuotta sitten EU-vaaleissa, mutta suomalaisista vain noin 40 prosenttia. Mietitään, miksi äänestysaktiivisuus Suomessa on niin matala.

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Koko EU:ssa on muutamia maita, kuten muun muassa Belgia, jossa on äänestyspakko. Jonkin verran nostaa koko EU:n kokonaisäänestysaktiivisuuslukemaa tällaiset maat.

Suomen osalta huolestuttavin luku ei ole 40,8, vaan se kuinka vähän nuoret ovat äänestäneet. Meillä on vähän alle 25 prosenttia nuorista viime eurovaaleissa äänestäneitä, mikä on surullisempaa. Tämä on siinä mielessä vielä paradoksaalista, kun katsotaan EU-mielipiteitä, tai minkälaisena EU ylipäätään mielletään, että nuoret ovat kaikkein Eurooppa -myönteisimpiä näistä eri ikäryhmistä. Miksi tämä ei ole kanavoitunut äänestyshalukkuutena? Muissa vaaleissa nähdään tämä sama ilmiö, mutta se on surullinen. 1/4 nuorista äänesti viime kerralla.

Lauri Snellman:

Koetaanko, että sillä politiikalla joko ei vaikuteta omaan elämään, tai että politiikka ei tarjoa tarpeeksi vaihtoehtoja. Jos katsotaan nyt nuorten osallistumista, niin nythän tässä on viimeisen viiden vuoden aikana ollut valtavia mielenosoituksia ilmastopolitiikan puolesta, ja nyt on myös maailmalla nuoret aktivoituneet tätä Gazan sotaa vastaan. Niissä halutaan nostaa sellaisia asioita pinnalle, mitkä eivät ole poliittista valtavirtaa, tai josta poliittinen valtavirta on vaiennut. 

Mutta  kun edustuksellinen politiikka on kompromissien tekoa ja EU on sitä erityisesti, koska siinä hyvin iso rooli on näillä jäsenvaltioiden neuvotteluilla, niin niiden asioiden viemisestä eteenpäin tulee siellä ehkä vieläkin vaikeampaa. 

Onko näissä EU-vaaleissa keskusteltu asioista, jotka esimerkiksi nuoria kiinnostaisi, ja mitä nuoret kokevat tärkeinä?

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Tämä poliittinen osallistuminen ylipäätään, niin kuin Lauri kuvasitkin tuossa, että tällainen siirtymä laajoista kattoideologioista kohti yksittäisiä ilmiöitä. Ilmastonmuutoksen kaltaiset asiat aktivoivat, no sodat, ne voivat olla pieniäkin asioita, jotkut kulutuskriittiset liikkeet tai vastaavat. Mutta suuntautuuko se enää kuten vuosikymmeniä sitten vielä, puolueitten kautta? Ei välttämättä siinä määrin, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten.Tähän muutokseen meidän instituutiot ovat olleet tosi hitaita reagoimaan. 

Mutta kyllä  EU:hun liittyy vielä erityispiirteitä. Miten poliittiset kysymykset EU-tasolla mielletään, ymmärretäänkö niitä, ymmärretäänkö, mitä on pelissä?

Omasta mielestäni EU-vaalit ovat todella merkittävät, varsinkin tässä ajassa, jossa Euroopassa valitettavasti jälleen soditaan, ja meillä on kestävyyskriisi, joka ei ole kadonnut minnekään, siitä huolimatta, että  turvallisuuskysymykset korostuvat meidän ajassa.

Päivi Pulkkinen:

Tämä juuri on tärkeä kysymys. Nuoret tulevat olemaan täällä vielä, kun se joukko, joka tällä hetkellä on päättämässä asioista, ei välttämättä enää ole sorvin ääressä. Miten panostetaan nuoriin?

Mitä kaikkea EU on tehnyt ja pystyy tekemään nuorten eteen? Toinen puoli asiasta on mielikuvapuoli, mikä liittyy nimenomaan sosiaaliseen mediaan ja henkilökulttiin ja siihen, että huomiotaloudessa se, joka pitää eniten meteliä itsestään, saa huomion.  Mitä EU:lla on annettavana nuorille?

Hannu-Pekka Ikäheimo:

EU:ssahan tehdään aivan keskeistä nuortenkin elämään vaikuttavaa lainsäädäntöä.Tämän vaalikauden aikana on saatu läpi iso digitaalisen lainsäädännön paketti, jossa on muun muassa digipalvelusäädös, digimarkkinasäädös. Digipalvelusäännös on muun muassa taannut, että somealustoille on tullut velvollisuus tarjota jokaiselle käyttäjälle oikeus algoritmejaan säätää. 

Meillä Sitran sivuilla on artikkeli siitä, miten eri alustoilla, TikTokista, LinkedIniin, voit ottaa tämän algoritmivirran pois päältä ja saada sen lineaarisen näkymän, jos sellaisen haluaa.

Kansainvälisesti todella paljon keskustellaan TikTokista. Pitäisikö TikTok kieltää?  Nämä ovat nuoria koskettavia kysymyksiä, koska TikTok on yksi suosituimmista uutiskanavista nuorille. 

Ilmastokysymyksiä ei päätetä Suomessa, ne päätetään isommilla areenoilla, joissa EU on meidän keskeisin viiteryhmä.

Lauri Snellman:

EU pystyy parhaiten tekemään sellaisia asioita, mitä yksittäiset kansallisvaltiot eivät pysty tekemään. Isot globaalit kysymykset, internetin firmojen säätely. Suomi ei yksin pysty säätelemään. Ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvitaan laajempaa ylikansallista rakennetta sekä myös kansalaisjärjestöjä valvomaan, että hallitukset itse asiassa tekevät jotakin.

Kolmas on maahanmuutto.

EU tarjoaa mahdollisuuden hallita globaaleja yhteyksiä ja avaa myös suomalaisille nuorille henkireikiä maailmalle, esim. Erasmus-ohjelma, EU:n opiskelijavaihto.  Senkin takia nämä EU-vaalit on tärkeät. On asioita, jotka vaikuttavat elämään, mutta jotka kuitenkin ylittävät paikallisen paikkakunnan, ja Suomen rajat, mutta joihin pitäisi jollain tavalla pystyä vaikuttamaan. Näitä on tosi paljon ja ne on tosi tärkeitä. Sen takia EU:ssa kannattaa vaikuttaa.

Päivi Pulkkinen:

Katsotaan tilannetta EU:n parlamentissa tällä hetkellä. Ensinnäkin on tärkeä ymmärtää, että siellä ei olla puolueittain, vaan ryhmissä, eikä varsinkaan pelkkänä omana erillisenä maana. On tärkeä asia, miten MEP pystyy vaikuttamaan oman ryhmänsä sisällä ryhmän toimintaan. Isot maat ja pienet maat ovat enemmän samalla viivalla EU-parlamentissa, koska siellä merkitsee enemmän se, miten parlamenttiryhmä toimii, minkälaista vaikutusvaltaa se saa. Haluatteko sanoa tästä jotakin?

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Joo, ehdottomasti. Jos keskivertosuomalaisilta kysytään, että nimeäpä kolme Euroopan parlamentin ryhmää, niin en tiedä, kuinka moni siihen osaisi vastata. Se on juuri näin, kuten Päivi kuvasit, että ryhmissä siellä toimitaan. Toki Suomen eduskunnan tavoin näillä ei ole useinkaan sellaista ryhmäkuria, että välttämättä äänestettäisiin yhtenäisesti, mutta vallankäyttö tapahtuu noiden ryhmien kautta.

Edelleenkin se on minusta väärä tai vähintään harhaanjohtava väite, jos joku Euroopan parlamentin ehdokas sanoo lähtevänsä EU:hun puolustamaan Suomen etua. Kansallisessakin politiikassa näet eri puolueet haluavat Euroopan tasollakin erilaisia asioita, ja sehän tässä viuhkassa tulee hyvin ilmi. Oikeisto-vasemmisto -akseli on nyt edelleen varmaan näissäkin vaaleissa yksi keskeisimmistä.

Lauri Snellman:

Euroopan parlamentissa ja EU:ssa puhutaan paljon federalismista. Se on kirosana suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa, mutta tosiasiahan on se, että EU itse asiassa noudattaa samaa päätöksentekoperiaatetta kuin kaikki muutkin federalistiset järjestelmät eli liittovaltiot ja valtioliitot. On olemassa parlamentti, joka edustaa kansalaisia, ja sitten on olemassa neuvosto, joka edustaa jäsenvaltioita.

Sitä kautta Euroopan parlamentissa puoluesysteemi itse asiassa muistuttaa sitä, mikä oli aikanaan USA:ssa, ennen kuin USA:n politiikka lähti keskittymään. EU-puolueet ja europarlamentin eduskuntaryhmät ovat pikemminkin kansallisten puolueiden verkostoja. Näin EU-parlamentti muistuttaa käsittääkseni tosi paljonSuomen eduskuntaa tai Saksan liittopäiviä. Siellä joudutaan tosi paljon tekemään kauppoja esimerkiksi eduskuntaryhmien sisällä ja toisekseenkin eduskuntaryhmien välillä.

EU-parlamentti on siis pitkälti samanlainen takahuoneparlamentti kuin mikä Suomessa on, eli lakien valmistelulla ja lakien kirjoittamisella on tosi tärkeä rooli. Sitten kun EU on valtionliitto, niin pitää ottaa vielä nämä jäsenvaltioiden hallitukset ja niiden kanta huomioon ikään kuin ylähuoneena. Systeemi on näin tosissaan monimutkainen.

Vaarahan on, että Suomessa usein haluttaisiin ehkä lisää valtaa jäsenvaltioille. Siinä on vaarana, että sitä tulee Wienin kongressin tai jonkun muun aikaisemman suurvaltapoliittisen hallitusten välisen järjestelmän versio. Euroopan parlamentissa kansanedustajat edustavat ensisijaisesti omia äänestäjiään. Ne joutuvat näissä europarlamenttiryhmissä liittoutumaan muiden maiden puolueiden ja kansanedustajien kanssa.

Se tarjoaa jonkinlaista vastavoimaa tai vastapainoa EU-neuvostolle. Näin ajatus, että EU-parlamentissa on joku Suomen yhteinen etu tai Suomen linja, niin se on tosissaan harhaanjohtavaa. Hyvä näin, koska muuten sitä olisi tosissaan vain riskinä, että nämä jäsenvaltiot vaan joko riitelevät keskenään tai tekevät lehmänkauppoja keskenään ilman, että on mitään EU-tason kontrollia.

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Kyllä minä ainakin omalta eurovaaliehdokkaaltani haluaisin kysyä, vaikka tämä on ärsyttävää trivialiteettia, tietääkö hän juuri tämän kuvion, miten EU:ssa päätöksiä tehdään? mikä rooli on Euroopan komissiolla, mikä Euroopan parlamentilla, mikä Euroopan unionin neuvostolla? Tämä on tosi oleellista kuitenkin, kun tässä kehikossa he siellä työskentelevät, täällä se vaikuttavuus tehdään.

Pitkänä linjana Suomella on ollut se, että Suomi on halunnut puolustaa vahvoja instituutioita, nimenomaan vahvaa komissiotakin. Juuri sen takia, että ajatellaan, että se on pientenkin valtioiden etu, kun taas nimenomaan Euroopan unionin neuvostossa usein suurten valtioiden ääni kuuluu voimakkaammin. Ajatellaan, että nämä yhteiset instituutiot edustavat yleiseurooppalaista katsetta. En tiedä, mikä tämä linja nykypäivänä enää on, pitääkö tämä enää paikkansa.

Tämäkin on kiinnostavaa, ehkä vähän nörttitason kysymys, mutta kyllä voisin tätäkin kysyä joltakin edustajalta: kannatatko sitä, että EU-instituutiot ovat vahvoja itsenäisiä toimijoita, jotka puolustavat yleiseurooppalaista näkymää asioihin? 

Päivi Pulkkinen:

Tähän liittyy se, että kun asiat ovat monimutkaisia, niin käy helposti juuri näin, että disinformaatio lähtee leviämään. Eurovaaliehdokkaatkaan ei taida olla aivan puhtaita pulmusia tässä suhteessa. Koska juuri tämä, niin kuin Lauri sanoit, että on Euroopassa sota. Siitä seuraa myöskin se, että yksi osa sotaa on informaatiovaikuttaminen. Toisaalta se ei ole pelkästään ulkoapäin tulevaa disinformaatiota, vaan se on myöskin sisäistä.

Ja juuri siksi, että olemme niin alttiita luottamaan imagoon, olemme niin alttiita tämmöiselle ulkoiselle informaatiovaikuttamiselle. Ja varsinkin nuoret tarvitsevat idoleita, ja etsivät niitä idoleita. Silloin jotkut, jotka haluavat valtaa, niin ne myöskin haluavat esittää sitä idolia heille.

Eli me ollaan tämmöisen hyvin vellovan ja sekavan ja ameebamaisen informaatioympäristön sisällä. Mitä haluaisitte sanoa tästä? Miten voisimme jokainen tahollamme ja miten nuoret voisivat oppia välttymään vääriltä johtopäätöksiltä, jotka johtuu vääristä mielikuvista tai jopa ihan tämmöisestä disinformaatiosta? 

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Ajattelen näitten eurovaalienkin osalta, että meillä on varmaan todella erilaisia näkymiä nyt näihinkin vaaleihin. Niitä on meillä Suomessa varmasti eri sosiaaliryhmät. Erilainen median käyttö vaikuttaa siihen, minkälaista tietoa vaaleista saa, mitkä on keskeiset poliittiset jakolinjat. Sekin riippuu pitkälti siitä, minkälainen näkymä mediaan on. Mä ajattelen, että Suomen vahvuus on vielä tälläkin hetkellä, että meillä on todella seuratut perinteiset mediat: Yleisradio, Helsingin Sanomat eli nämä isot mediatoimijat tavoittavat viikoittain 2/3 suomalaisista. Tämä on aivan poikkeuksellista Euroopassa. Yhä laajemmat joukot väestöstä ovat algoritmisen tiedontuotannon maailmassa jo hyvin voimakkaasti saavat keskeisen osan informaatiosta erilaisten nettialustojen kautta. Oli ne sitten TikTokeja, Facebookeja, X:iä, entisiä Twittereitä. Ajattelen, että meidän pitäisi koko ajan olla hirveän paljon tarkempia siitä, että me ei oikeasti tiedetä ihan tasan tarkkaan, minkälaisia näkymiä ihmisillä on.

Joillakin voi olla, että jos on vaikka todella paljon seurannut maahanmuuttopoliittisia aiheita, niin nämäkin eurovaalit näyttäytyvät nyt maahanmuuttovaaleina. Sitten taas perinteistä mediaa tai laajasti erilaisia medioita seuraamalla saa varmasti kattavan kuvan. Mutta saako sieltäkään riittävän kattavan kuvan näistä vaaleista? En osaa sanoa. Mutta siinä ehkä yleisempiä tällaisia tähän teemaan liittyviä havaintoja.

Lauri Snellman:

Joo, tämä jotenkin kuulostaa sitä, että Suomihan on jollain tavalla poikkeuksellinen tässäkin asiassa. Täällä on, miten sen sanoisi, voisi sanoa jopa tässäkin asiassa vahvasti ylhäältä vedetty tai eliittivetoinen tiedon-, tai siis informaatiovälitys. Nykyään ihmiset pystyvät shoppailemaan omat informaation kanavansa, ja se on ollut näiden nettialustojen iso vaikutus.

Se on hyvä asia, että jollain tavalla on ehkä palattu siihen aikaan, kun oli vielä puoluelehdet. Sitä kautta oli enemmän vaihtoehtoja yhteiskunnassa myös lehtien maailmankuvien ja tiedonvälityksen kautta. Mutta kun ongelma on se, että alustatalous liittyy niin vahvasti näihin monopolifirmoihin ja kaikkeen tällaiseen, että se tekee sellaisen törkyn levittämisestä niin hirveän helppoa. Jollain tavalla sitä kaipaisi lisää jonkin sorttista kansalaissivistystä. Esimerkiksi tietoa, miten EU toimii? Mikä on esimerkiksi Euroopan kansanpuolue, eli siis se keskustaoikeiston, toivottavasti ei kohta entisen keskusta- oikeiston ryhmittymä? Mitä ovat Euroopan sosialistit ja demokraatit? Mitä ovat Euroopan EFA/vihreät? Mikä on ECR, ID, niin edelleen, mitä ne ajaa? Miten sekä europarlamentti että jäsenvaltiot vaikuttavat EU:ssa?

Ikään kuin tietää, että miten se paketti pysyy kasassa? Mitä kukin ajaa, mitä mieltä ne on, minkä sorttisia intressejä? Sellainen kansalaislukutaito. Tuntuu siis siltä, että nykyään on vaan tämä Suomen ylhäältä ohjattu meininki. Sitten siihen liittyy enemmän ja enemmän näiden vaihtoehtoisten informaatiolähdeiden turvallistaminen. Eli leimataan uhaksi, se, että ihmiset pystyy netistä löytämään erilaista tietoa. Toinen on tämä viihdepohjainen ja tunteisiin vetoava algoritmihöttö. Ne ei ne oikein kumpikaan tarjoa sellaista sivistyspohjaa, mitä näiden kaikkien monimutkaisen poliittisen rakenteen EU-ymmärtäminen edellyttäisi.

Jollain tavalla kaipaisi ehkä enemmän uudenlaista kansalaissivistystä. Voi olla, että tämä on vain jonkin sortinen toive tai utopia, tai jonkin sortinen kasvatusohjelma, mutta tällainen idea vaan voisi olla hyvä ottaa esille. 

Päivi Pulkkinen:

Niin se on kyllä harmi, että EUlla ei ole mitään omaa sosiaalisen median alustaa. USAlla on Meta ja Kiinalla TikTok, jotka ovat todella hallitsevia. Tämä alustojen välinen kilpailu vallasta on yksi osa valtataistelua maailmassa.

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Kyllä, ehdottomasti. Ja ehkä tuohon voisin jatkaa siitä, mitä Lauri mainitsi tuosta turvallistamisesta noihin informaatioalustoihin. Minun mielestä on ihan järkevää myös olla kriittinen somen suuntaan esitettyä kritiikkiä kohtaan. Ei se journalistisen mediankaan hallitsema maailma ollut koskaan täydellinen. Se oli hyvin eliittivetoinen, vain harvat pääsivät ääneen. Meillä somemaailma on tuonut tähän eurooppalaiseen keskusteluun kuitenkin mahdollisuuksia laajemmille joukoille ottaa osaa.

Mutta tällä hetkellä me valitettavasti tiedetään se aika laajalla tutkimusotannallakin jo, että nimenomaan negatiiviset tunteet ylikorostuvat tavassa, jolla laajoihin massoihin on helpoin vaikuttaa näiden alustojen kautta.

Siellä on tosi paljon sellaista designin rakenteeseen liittyvää ongelmaa, joka tulee just siitä, että ne on tehty kaupallisista intresseistä lähtien. Ja sen takia minä pidän ajatusta nimenomaan eurooppalaista autonomiasta, meidän pitäisi panostaa demokratiateknologioihin todella voimakkaasti.

Tämä sääntely ei yksin riitä. Pitäisi olla alustoja, joilla se suunnittelu on tehty nimenomaan demokratian näkökulmasta. Meillä autoritaariset valtiot panostavat miljardeja joka vuosi siihen, että he tuottavat disinformaatiokoneita. Minä en ymmärrä, minkä takia demokratiat eivät ole heränneet pikkuhiljaa tähän. Ajattelen vielä, että Euroopassa meillä olisi mahdollisuus luoda demokratiateknologiasta meidän oma vientituote.

Lauri Snellman:

Tämä on tosi kyynistä, mutta digitaalisesta demokratiastahan on ollut ideoita. Se oli osa 60-80-lukujen edistyksellisten liikkeiden perintöä, että voisi olla enemmän suoraa demokratiaa ja paikallista demokratiaa, esimerkiksi verkossa. Mutta sitten kun siinä on se, hyvin toimiva demokratia tarjoaisi kansalaisille jonkin sorttista kykyä keskustella suoraan kansalaista kansalaisille, eli vertaisverkostoja. Ja sitä kautta se toimisi hirveän samalla tavalla kuin kansalaisyhteiskunta 2.0 siirtäisi sitten valtaa taas ylhäältä alas. Arvatkaa, lähteekö valtaa pitävät tällaiseen mukaan? Suokaa anteeksi, minä olen vähän kyynistynyt tässä.

Minä itselläni on kokemusta tällaisesta just Euroopan tasolla. Minulla on se kokemus, että just tällaiset voisivat tuoda eurooppalaisia enemmän yhteen. Seuraan myös keskustelua Twitterin kautta. Eikö ole tosi hyvä, että se tarjoaa mahdollisuuden seurata mielipiteitä tai vaikuttajia muissa EU-maissa ihan eri tavalla, kuin jos olisi pelkästään valtionvetoinen YLE + Helsingin Sanomat + MTV3?

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Kyyninen varmaan on syytä ollakin. Kyllähän meillä poliitikot tykkäävät vallasta. Se on ilmiselvää.

Ajattelen silti itse, kun työksenikin teen ja edistämme Sitrassa projektissa, jota vedän, uusia vaikuttamisen tapoja. Ajattelen, että tämä digitaalinen elementti on ehdottomasti sellainen, jossa nimenomaan se toivetila on jäänyt saavuttamatta. Meidän panostukset ovat olleet ihan säälittäviä siihen verrattuna näihin autoritaarisiin maihin, mutta verrattuna myös oikeastaan ihan mihinkä vaan infrastruktuurihankkeisiin.

Meidän kanssakäyminen on niin pitkälti verkkovetoista nykypäivänä. Kaikki meidän sosiaaliset suhteet melkein pikkuhiljaa siirtyvät kännykän taakse. Kyllä demokratian käyttöliittymien pitää tässä mielessä seurata mukana.

Miten se toteutetaan? Siinä on varmaan lukuisia eri malleja. Onko poliitikot ne, jotka tätä ajaa eteenpäin? En ole varma. Kansalaisaloitepalvelulla on ollut puolitoista miljoonaa käyttäjää piikkivuonna. Sehän lähti liikkeelle avoimen ministeriön kansalaisjärjestötoiminnasta. Sittemmin kansalaisaloite institutionalisoitui oikeusministeriöön. Meillähän on huima potentiaali siinäkin, miten tätä jo perustuslakiin kirjattua suoraan vaikuttamisen välinettä voitaisiin Suomessa kehittää parempaan suuntaan? Toiseksi se ei ole niihin volyymeihin nähden riittävän vaikuttava.

Tämä on se suunta, mihin minä ajattelen. Nyt varmasti näissäkin EU-vaaleissa jonkin verran puhutaan. EUlla on ollut isoja massiivisia osallistamiskokeiluja tämänkin eurovaalikauden aikana: muun muassa tulevaisuuskonferenssi, joka järjestettiin korona-aikana. Tämä on yksi vielä varmaan marginaalinen, mutta nouseva aihe. Veikkaisin, että siitä tullaan puhumaan tulevina vuosina myös osana EU-päätöksentekoa.

Päivi Pulkkinen:

Me ollaan juteltu tosi tärkeitä asioita, ja aika isolla luudalla lakaisten tässä pöyhitty asioita eteenpäin.

Meillä kaikilla on mahdollisuus netistä saada lisää tietoa juuri EU:sta ja EU-vaaleista. Tässä on otsikko tai osoite, josta sitten noita vaalien tuloksia voi katsoa. Nyt kun me ruvetaan tässä pikkuhiljaa sulkemaan tätä meidän keskustelua, niin sanokaapa vielä kiteytetysti, että miksi suomalaisen ja ehkä nimenomaan suomalaisen nuoren, mutta vanhemmankin kannattaa äänestää?

Se taitaa olla juuri niin, että tietty ikäluokka kyllä helpostikin lähtee uurnille, mutta sitten mahtavatko ne lähteä, joiden elämää kaikkein eniten se koskee? Nyt sitten hyvät mainospuheet, miksi kannattaa äänestää. Olkaa hyvä.

Lauri Snellman:

Joo, ajattelin aloittaa sillä, että jos katsotaan asioita, niin kaikki isot kysymykset, joilla tulevaisuutta rakennetaan ja ovat nyt avautuneet, ennen kaikkea siis

  • ilmastonmuutos
  • kysymys maahanmuutosta
  • kysymys kansainvälisestä järjestyksestä
  • sitä kautta myös mahdollisuudesta elää jokin sorttisessa järjestyksessä ja rauhassa.
  • kauppa, digitaaliset alustat ja kaikki muut,

Poliittisilla vaihtoehdoilla on mahdollista vaikuttaa just näihin isoihin asioihin, joihin Suomi yksin ei missään tapauksessa voisi vaikuttaa. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen. Juuri tällaiset isot tulevaisuuskysymykset on nyt auki kesäkuun alussa. Sen takia kannattaa äänestää EU-vaaleista.

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Ajattelen samoin kuin Lauri, että nyt on liikkeellä niin paljon isoja kysymyksiä. Voisi jopa ajatella sillä lailla, että demokratiat on jonkinlaisessa käännekohdassa tämän globaalin kehityksen osalta. Me nähdään, että demokratian aallot ovat vaihtuneet demokratian laskuvedeksi jo useampi vuosi sitten, ja autoritarismi leviää demokratiaa voimakkaammin globaalisti.

On mahtavaa, että meillä on äänioikeus. Jos EU-vaalit pystytään todella turvallisesti ja puolueettomasti kaikissa maissa läpi viemään, niin on etuoikeus tällaisessa maailmantilanteessa saada äänestää. Ja sitten nimenomaan nämä isot kysymykset, mitä Lauri mainitsi.

Siellä on maahanmuutosta puolustautumiseen, ilmastonmuutokseen liittyviä todella isoja kysymyksiä, mistä EU-parlamenttikauden aikana tullaan debatoimaan. Olisi tyhmää jättää se mahdollisuus vaikuttaa käyttämättä. Mutta sanon myös sen, että kannattaa vaikuttaa myös vaalien välillä. En ole ikinä ollut kovin viehättynyt siitä sanonnasta, että jos nyt et äänestä, niin sitten pitää olla hiljaa viisi vuotta. Eihän tämä ole meidän nykydemokratiaa. Tämä on jotain eliittidemokratiaa vuosikymmenten takaa. Ehdottomasti voi vaikuttaa vaalienkin välillä. Siihen näiden instituutioiden pitää myös tarjota jatkuvasti enemmän vaihtoehtoja.

Päivi Pulkkinen:

Tämä on ollut mahtava keskustelu. Kertokaa vielä lyhyesti, ketä olette.

Olen Hannu-Pekka Ikäheimo. Sitrassa toimin Uudet vaikuttamisen tavat-nimisen projektin vetäjänä. Olen myös tietokirjailija. Olen ollut kirjoittamassa Portinvartijat, kamppailu tiedon vapaudesta-nimistä kirjaa, joka julkaistiin viime syksynä. Sitä ennen Totuuden jälkeen-niminen kirja, joka julkaistiin vuonna 2018. Molemmat toki kollektiivisen ajattelutyön tuloksia. En ole näissä ainut kirjoittaja suinkaan. Niiden lisäksi olen väitellyt politiikan tutkimuksesta vuonna 2021.

Siinä oikeastaan kiteytetysti. Tykkään demokratiasta ja EU:sta.

Olen Lauri Snellman. Olen teologian tohtori ja filosofian tutkija. Tutkin maailmankuvia ja maailmankuvien logiikkaa. Olen ollut kansalaisaktivisti suomalaisissa ja eurooppalaisissa vaikuttamishankkeissa. Olen monella tapaa kiinnostunut, mihinkä päin mennään. Olen myös tosi syvästi huolestunut demokratian tilasta ja kehityksestä. Miten tuntuu siltä, että tällainen autoritaarinen ajattelu alkaa olemaan tulossa valtavirtaan oikeastaan kaikkialla, myös diktatuurien ulkopuolella? 

Päivi Pulkkinen:

Minä olen eläkkeellä oleva musiikinopettaja. Olen mediakasvatuksen opiskelija, mediakasvatuksen osaajakoulutuksessa, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa, XAMK:ssa. 

Valtavan suuret kiitokset teille kummallekin siitä, että olitte mukana!

Käykää hyvät ihmiset äänestämässä! Äänioikeus on etuoikeus. Meidän vaalitulosta ei ole julistettu etukäteen.Se selviää vasta sitten, kun ollaan käyty äänestämässä. Se on valtava lahja, pidetään kiinni siitä. Ihanaa päivää teille kaikille ja kiitos tästä. Nähdään taas. Moi moi.

Väinö Linna ja liberalismi ukkosenjohdattimena

Tapani Laine, Demokratian tila ja haasteet-keskustelussa 23.3

Olen Tapani Laine, filosofi ja yksityisajattelija. Mä lähden nyt hakemaan jotain vähän toisenlaista juttua.

Tästä tuli näitä ”vestigia terrent” (jäljet pelottavat) -näkökohtia jo aika paljon, kuten oletinkin. Silloin kun toimitin Väinö Linnan kirjoitukset ja esseet kirjaksi 1990, merkitsin sieltä muistiin vastaisen varalta erilaisia kehittelykohtia, joita tästä Suomessa aivan liian huonosti tunnetusta ajattelijasta ja taiteilijasta pitää jatkossa kehitellä. Nyt ne tuntuvat saavan aivan uusia ulottuvuuksia.

Vuoden 1918 kuvioista Väinö Linna kirjoitti tässä kuuluisassa professoripolemiikissa yhteiskunta-analyysiä. Hän toteaa, että

meidän yhteiskunnasta nimittäin puuttuu eräs länsimaiselle yhteiskuntakehitykselle elintärkeä vaikutusryhmä: porvarillinen liberalismi. Tämä varsinainen liberalismi on oikeastaan jo hävinnyt sellaisenaan. Se itse asiassa on muuttunut puhtaaksi muodoksi, jolle sisällön antavat toiset voimat, ja tämä puhdas abstrakti muoto on juuri länsimainen demokratia. Liberalismi oli länsimaisen yhteiskunnan ukkosenjohdatin, jonka kautta salama iski siitä mustanraskaasta synkästä ukkospilvestä, jonka viime vuosisadan eurooppalainen proletariaatti muodosti. Ukkosenjohdatin itse paloi, mutta talo säästyi. Meillä ei ollut ukkosenjohdatinta. Salama iski ja valmista tuli.

Tähän sisältyy hyvin paljon. Linna jatkaa tätä muutamassa myöhemmässä puheenvuorossa siitä, että meillä jäi syntymättä se porvallinen liberalismi, joka kaikkialla Länsi-Euroopassa loi ne demokraattiset ajattelutavat, joita myöten kanavoitui köyhien massojen nousu yhteiskunnalliseen vaikutusvaltaan. Tämä ei koske ainoastaan proletaarisia voimia. Minusta näyttää siltä, että oikeistolaisten voimien nousu ja äärioikeiston nousu liittyvät aivan tähän samaan. Yhteiskunnalliseen toimintaan nousee voimia, jotka eivät ole millään lailla sisäistäneet liberaalisen ajattelun muotoja, liberaalisen yhteiskunnan muotoa, joka luo kulttuurisen toiminnan muodon.

Suomessa tapahtui jotain ihmeellistä. Meillä salama iski ja valmista tuli vuonna 1918, mutta seuraavana vuonna tähän maahan säädetään liberaali hallitusmuoto. Tämä on historiallisesti aika merkittävä juttu. Tätä liberaalia hallitusmuotoa vastaan radikaalioikeisto käy ankaraan taisteluun. Sen epädemokraattisuus tosittuu 30-luvulla tunnetun seurauksin.

Mutta mikä mielenkiintoista, silloin nousee jotain liberaalia voimaa. Vaikka siltä puuttuu semmoinen tyypillinen länsimainen liberalistinen muoto, niin kuitenkin maalaisliittolaisuus historiallisesti muodosti 30-luvulla joidenkin muiden liberaalisesti ajattelevien, vaikkakin oman ryhmänsä sitoutuneiden voimien kanssa, sellaisen porvarillisen vastavoiman, joka esti uuden salamaniskun, joka tapahtui kyllä muissa Länsi-Euroopan maissa, joista on huomattava, että niissä ei ollut vahvaa demokraattista perinnettä. Siis Saksa, Italia, vanhoja sivistysmaita. Mutta kun katsomme tarkemmin sitä poliittista rakennetta, mikä niissä on, niin kuka löytää sieltä vahvan demokraattisen, parlamentaarisen, liberaalisen rakenteen? Nostakoon käden pystyyn heti.

Tämä tilanne, yllättävät yhteiskunnalliset käänteet nostavat sellaisia ryhmiä, joilla ei ole poliittista kokemusta toiminnasta sivistyneillä tavoilla ja jotka toimivat hyvin barbaarisella tavalla. Ja kommunisteja huomattavasti barbaarisemmin tässä ovat toimineet äärioikeistolaiset voimat. Kekkonen, siis tämä tunnetumpi Kekkonen, Urho Kekkonen, integroi kommunistit suomalaiseen demokraattiseen liberaaliin järjestelmään. Se onnistui siitä syystä, että he vallankumouksellisista puheista ja kuvitelmista huolimatta käytännöllisesti olivat jo sosiaalidemokraatteja.

Nämä oikeistovoimat, jotka nyt hilluvat, eivät ole. Se muoto, mikä sodan jälkeen syntyi Suomeen, ei tee tiliä AKS-läisyyteen, se ei tee tiliä Lapuanliikkeeseen ja niin edelleen. Se vain painetaan sinne taustalle. Tosiasiassa se jää jossain mielessä muhimaan.

Mutta muodostuu erilaisten, sanoisin tämä nyt vähän filosofisen abstraktin, muodostuu jonkinlainen voimaresultantti erilaisten poliittisten voimien välillä, joiden tuloksena syntyy kuitenkin jonkinlainen, paitsi että syntyy sosiaalivaltio, hyvinvointivaltio, syntyy jonkinlainen sosiaaliliberalismi ja se sopimusyhteiskunta, jonka varassa toimii kuitenkin tietynlainen liberaalinen muoto, joka ei ole vain sitä, että kuka sattuu saamaan mekaanisesti laskettavissa olevan enemmistön eduskuntaan, jonka voisi varassa vain kähmiä muuten.

Syntyy tietynlainen sopimusyhteiskuntamuoto. Nyt näyttää ongelmalliselta juuri tässä, että tämä on syntynyt tietyllä tavalla ylhäältä päin ja se on varassa hajota nyt. Minulla oli tässä sitten erilaisia alakohtia, mutta tämä oli nyt se näkökulma, joka minua kiinnosti lähteä tähän keskusteluun mukaan.

Ja se kysymys siitä, mikä tuli tuossa edellä loistavasti muotoiltua, tarvitaan terve ja rauhanomainen vastavoima tällä polarisoinnille. Juuri tätä ajatteli tulla kysymään. Nyt meillä ei ole epäselvyyttä siitä, että ehkä nämä oikeiston parjaamat punavihreät tai muut olisi sitoutuneita tietynlaiseen sopimusyhteiskuntaan, liberaaliin ajatusmuotoon, jossa saa hävitä vaalit ja pystyy silti olemaan.

Nyt on kysymys siitä, että tarvitaan sellainen normaaliporvariajattelu, joka laittaa stopin tälle oikeistokehitykselle. Itse asiassa se 1930-luvulla tapahtui juuri näin. Ne normaaliporvarit, jotka silloin vielä olivat järjissään, sanoivat, että nyt riittää.

 Nyt tarvitaan uudelleen ne liberaalit normaaliporvarit, joita uskoisin, että tässä maailmassa edelleenkin on. Vaikka sivistysporvarit ovatkin jo kiven alla, ja se kivi alkaa valitettavasti olla hautakivi, niin jotain kuitenkin tästä sodanjälkeisestä kehityksestä on sentään jäljellä. Niin, että nyt on saatava näkyviin tämä liberaalisti ajatteleva normaaliporvari, joko yhdessä tai erikseen mutta samaan suuntaan toimien muiden demokraattiseen yhteiskuntaan ja sen vaatimuksen sitoutuneiden kanssa, sanoo, että nyt poikki. Tämän hakeminen on nyt se, mikä on selvästi keskeinen asia.

Tämä on varmasti jossain määrin tullut Suomen historiassa aika ylhäältä päin, että on löytynyt sellaisia voimakkaita hahmoja, jotka saavat sen oman joukkonsa. Esimerkiksi maalaisliittolaiset / keskustalaiset liikkeelle. Varsinainen liberaalipuolue Suomessa on ollut varsin olemattoman heikko, mutta se, että se on muotona olemassa muiden ajatteluissa, se on ehkä vieläkin voimakkaampi kuin se, että jossain vaiheessa kaikkia puolueita pidettiin jossain määrin sosiaalidemokraattisina. Nykyään niitä alkaa olla aika vähän. Mutta kyllä näitä liberaalitendenssejä on edelleen olemassa paljon. Tässä viitattiin jo Silakkaliikkeeseen siinä, että näitä on myöskin puolueiden ulkopuolella.

Tämän voiman saaminen esiin ja sen muodon toteutuminen siinä. Kysymyksenasetteluni liittyvät tähän. Aina silloin iltapuhteella, kun ajatus kulkee, niin minä merkitsen nämä kaikenlaisia alakohtia sitten paperille, ennen kuin minä alan tietokoneella naputella mitään. Minä luulisin, että minä voisin mennä niihin erikseen, mutta jos tämä riittää nyt tässä vaiheessa alustukseksi, ja sitten voidaan filosofoida rankeammin filosofisin käsitteen. Minä yritän tässä nyt saada yleisesti ymmärrettävällä tavalla esiin sen näkökohdan, että mikä nyt asettuu kaikkien akuuteimpana kysymyksenä.

Miten kansalaisaktivismi voi suojata demokratiaa ääri-ilmiöiltä?

Katriina Valli Demokratian tila ja haasteet-keskustelussa 23.3.2024

Edustan tässä paneelissa kansalaisaktivistia. Kerron sen verran historiaa, että  ensimmäisen kerran tutustuin tämmöiseen asiaan kuin uusnatsit 1990-luvulla. Ne, jotka muistaa –  jonnet, eivät muista –  että Joensuussa oli uusnatsiliike, joka liittyi siihen, että katukuvaan alkoi ilmestyä somaleja. Ja tässähän oli varsin paradoksaalista se, että yleinen mielipide oli sellainen, että esimerkiksi vietnamilaisia, jotka tulivat Joensuuhun, pidettiin ahkerina ja tekevinä tyyppeinä. He perustivat heti ravintoloita ja oli ihan ”jees”. Mutta somaleista oli välittömästi tämmöinen mielikuva, että nämä siellä ”makaa ja pötköttää ja sylkee kattoon ja kerää yhteiskunnan varoja”. Tästä seurasi itse asiassa varsin väkivaltaista toimintaa.

Joensuun poliisin mittareilla väkivallan teot kasvoivat useilla kymmenillä per vuosi. Se ikävä kyllä rupesi toistumaan tuossa 2010-luvulla. Tämä kertoo ehkä myöskin siitä havainnosta, että miten suhtaudutaan äärioikeistoon ja siihen äärioikeistoajatteluun, siinä on Suomessakin aika paljon paikallisia eroja.

Olen itse kotoisin Lapista ja jos keskustelen sinne jäineitten serkkujen kanssa, niin meidän maailmankuva on aivan erilainen.

Syy, minkä takia silloin 90-luvulla heiluin siellä Joensuussa oli se, että seurustelin silloin Joensuusta kotoisin olevan miekkosen kanssa, joka on nykyään ex-mieheni. Kertoo jotain siitä, kuinka lähellä tämän hyvin synkeä fasismin lähihistoria meille on, että tämän exän jäämistöstä löytyi muun muassa IKL-tyyny ja Mein Kampf, joka sattuu olemaan minun kirjahyllyssäni varoittavana esimerkkinä, ja sitä lueskelen aina, kun henkinen toleranssi kestää.

Syy minkä takia tuon tätä historiaa esille, on se, että seuraan tosi huolestuneena näin kansalaisen näkökulmasta, millä tavalla tämä retoriikka ja muu pyrkii luomaan ilmapiiriä, jota hallitaan tietyllä tavalla pelolla. Meitä, jotka pyrimme siihen, että yhteiskuntamme rauha, yhdenvertaiset oikeudet ja demokratia säilyvät, joudumme hyvin usein elämään pelossa, koska meitä vastaan  suoranaisesti hyökätään.

Ei millään tavalla tue demokratian periaatteita, että julkisessa keskustelussa pyritään vaimentamaan niitä ääniä, jotka puolustavat moninaisia meille hyviä sosiaaliyhteiskunnan periaatteita ja pyritään tavalla tai toisella totalitarismin tielle. Se, mikä minua pelottaa ja mikä on syy miksi järjestetään tällaisia tilaisuuksia, on se, että meidän on hirveän helppo tuudittautua siihen, että ”ei tämä meille tapahdu, ei se meillä tule tapahtumaan, me ollaan niin fiksuja, että ei se meille tapahdu”, vaikka kaikki merkit on ilmassa. Tässä edellä puhuttiin ”punaisista lipuista”, (varoittavista merkeistä). Niitä punaisia lippuja on nyt paljon. Syy minkä takia itse ja ne ryhmät, missä olen mukana, harrastavat kansalaisaktivismia, on se, että semmoinen terve ja rauhallinen ja rauhanomainen vastavoima täytyy olla, jotta ei luoda sellaista mielikuvaa, että tämä koko yhteiskunta ja yhteiskunnan ääni on muuttunut lopullisesti tämmöiseksi tuomitsevaksi, joka pyrkii juuri polarisointiin, vallan vastavoimiin ja yhteiskuntarauhan suoranaiseen demonisointiin. Sosiaalinen media on tietenkin tuonut ihan uuden, ”kivan voimavaran” tähän taisteluun. Varmaan kaikki on tietoisia esimerkiksi tuosta Venäjän trolliarmeijasta, jota on välillä vaikea tunnistaa. Vaikka en mikään salaliittohörhö olekaan, sen verran julkista keskustelua seuranneena tämmöisenä puoli-täysiaikaisena harrastuksena olen nähnyt, miten se tapa käyttää retoriikkaa toistuu ketjusta toiseen, kommenttikanavasta toiseen, miten se lymyää heidän omilla kanavillaan.

Minkälaisia kanavia on vaikkapa Telegram -sovelluksessa? Siellä suunnitellaan suorastaan pelottavia asioita. Voihan sitä sanoa, että puhe on vaan puhetta, mutta kyllähän meilläkin tässä nyt on esimerkiksi tämä Kankaanpään tapaus, jossa tosin oikeus päätti, että motivi ei ollut varsinaisesti äärioikeistolainen. Sallin kyllä epäillä. Kylläpä sitä taisi siellä aika paljon taustalla olla. Emme ole kauhean kaukana siitä, että ne sanat muuttuvat teoiksi, ja se tarkoittaa sitä, että meidän täytyy oikeasti olla varuillaan.

Sanotaan, että äärioikeistolle ei ole yhtä ainutta hyväksyttyä määritelmää, mitä se on. Määritelmiä on useita, mikä on aika tyypillistä. Mutta kuitenkin yksi, mikä siellä on aina mukana, on syvä nationalismi.

Ja nationalismi on tyypillisesti ollut fasismin nousussa aina se olennainen asia. Meidän kansa, meidän ihmiset, Suomi ensin. Tätä ollaan luettu tässä ympäri eri kanavia jo ties kuinka monta vuotta, ja se ääni koko ajan vahvistuu. Ja mikäs siinä! Kyllähän omasta maastaan saa olla ylpeä. Seitsemättä vuotta maailman onnellisin kansa, kai. Haluaisin kyllä nähdä sen tutkimusmallin, jolla se on tehty. Tuli jo peräti uutisia, että Saudi-Arabiasta on kovasti subventoitu tätä tutkimusta, mutta ei anneta sen häiritä meitä.

Suomen kieli on kanssa ollut asia, että Suomen kieli on se kaikkein tärkein. Sekin on jotenkin hassua, että ollaan kuitenkin iän kaiken oltu kaksikielinen maa, mutta nyt se on vaan ”suomen kieli”. Jopa ruotsin kieli on vihollinen, saati kaikki muut. Jos katsotaan Suomen itsenäisyyden historiaa, se tuntuu siinä valossa tosi omituiselta, mutta on turhaa olettaakaan näitä henkilöitä, jotka tähän keskusteluun osallistuvat, että heillä olisi kovin syvällistä historiantuntemusta, valitettavasti.

Mutta Suomen kieli on kyllä päässyt myös rikastumaan tässä prosessissa. Sellaiset termit kuin vaikka ”punavihersuvakki” tai ”suvakkihuora”, niinkuin niitä nyt sanotaan, joskus kymmenen vuotta sitten en ollut koskaan kuullutkaan tällaisista termeistä. Nyt se on ihan jokapäiväistä: ”punavihervassari” ja ”suvakki” sitä ja ”suvakki” tätä. Uskon, että sanoilla on tosi paljon voimaa. Olen koulutuksestani kielitieteilijä ja olen tutkinut, millä tavalla kielen avulla pyritään vaikuttamaan.

Tällä terminologialla on myös tosi paljon vaikutusta. Nyt kun sitä tulee niin paljon, niin varsinkin me aktivistit, me tietyllä tavalla turrutaan siihen, että ”tää on nyt vaan tätä”. Tämä on sitä soopaa, jota tulee sinne yksityisviesteihin tyypillisimmin lauantaina ja joskus myöhään illalla, kun korkki on auki. Aktivistit saavat osakseen ihan suoranaista uhkailua. Sieltä tulee tällaisia, että ”tapa ittes”, että ”toivon, että joku isomunainen neekeri tulee ja raiskaa sut”. On hyvin tyypillistä, että nämä uhkaukset kohdistuvat huomattavasti enemmän naisiin kuin miehiin. Miehetkin niitä kyllä saa. Kyllähän siellä on myöskin tätä koti-uskonto-isänmaa -ajatusta, jonka mukaan sen naisen pitäisi aina olla siellä hellan ja nyrkin välissä, ja jos nainen uskaltaa äänen tuoda omia mielipiteitään esille, hänet on hyvin helppo lannistaa. Valitettavasti on niin, että se osaksi myöskin toimii. Tiedän henkilökohtaisesti useita aktivisteja, jotka ovat hiljentyneet ihan siksi, koska uhka on niin suuri. Nämä uhkailijat voivat ruveta tehtailemaan perheistä lastensuojeluilmoituksia, liiimaavat tarroja sun koti- ja työpaikan oveen, osoittaakseen sen, että ”mä tiedän missä sä olet”. Sehän luo ihmiselle sellaisen tunteen, että mun yksityiselämään on nyt kajottu. Minulla on joku uhka. Mitä enemmän näitä väkivallan tekoja ja väkivallan uhkia tulee julkisuuteen, sitä suuremmaksi se pelko tulee.

Se määrä, kuinka paljon äärioikeistoa euroopanlaajuisesti kannatetaan, on kasvanut prosentuaalisesti aika paljon. Se oli joskus tuossa 2000-luvun alussa jotain 12 prosenttia. Nyt heilutaan euroopanlaajuisesti noin 32 prosentissa. Se kertoo siitä, että ilmiö on ihan oikeasti olemassa. Tämä ei ole asia, joka tapahtuu aktivistien näkökulmasta vain näissä keskusteluissa. Se on juuri tätä poliittista uhkaa, mitä muut panelistit ovat tässä tuoneet esiin.

Minulla on semmoinen ”kiero” harrastus, että rakastan lukea kaikenmaailman tutkimuksia. Yksi mitä olen seurannut oikeastaan viimeiset 3-4 vuotta, on Suojelupoliisin uhka-arvio. Terrorismin uhka neliportaisella asteikolla on tälläkin hetkellä tasolla kaksi. Kaksi tiettyä ryhmittymää on koettu näiksi määrääviksi uhkiksi. Toinen on äärioikeisto ja toinen on radikaali-islamistiset toimijat. En voi sanoa, että minulla olisi faktaa, mutta väitän, että meillä on enemmän äärioikeiston edustajia kuin ääri-islamisteja tässä maassa. Kun Suojelupoliisikin, joka kuitenkin tekee varsin mittavaa tiedustelutoimintaa ihan jatkuvasti, seuraa muun muassa, mitä keskustelun taustalla pöhistään, poimii sieltä avainsanoja, jotka mahdollisesti voivat viitata johonkin suunniteltuun uhkaan, jos he sanovat näin, niin kyllä silloin on ihan oikeasti konkreettinen korotettu uhka olemassa.

Ei välttämättä ole tutkittu niin paljon kansalaisen näkökulmasta, millä tavalla meistä jokainen voi pyrkiä vaikuttamaan siihen, että demokratian arvot edelleen säilyvät. Demokratiakin on jännä sana tai termi, jota käytetään hyvin vaihtelevasti. Kun ruvetaan arvostelemaan hallituksen toimia jossain kanavalla, siinä vaiheessa demokratia tarkoittaa sitä, että ”meillä on vaaleissa valittu nämä ihmiset”. Demokratia toki tarkoittaa paljon muutakin. Kun verrataan näihin demokraattisiin vaaleihin, tuntuu, että sillä pääsee niin kuin koira veräjästä ihan mistä vaan. Näinhän kuitenkaan ei pidä olla.

Keskustaoikeistopuolueista olemme kaikki nähneet liukuman äärioikeistalaiseen suuntaan, kun puhumme kokoomuksesta ja perussuomalaisista. Eihän se mikään ihme ole, suurin piirtein jokainen kansanedustaja, joka kokoomuksesta lähtee, seuraava osoite on perussuomalaiset.

Todella häiritsevää on se, että tämä aikoinaan sivistyspuolueeksi rakennettu kokoomus on nyt tällä hetkellä kaikkea muuta kuin sivistyspuolue. Pelkästään se, että hiljaisesti hyväksytään äärimmäisen kärkkäitä hahmoja, jotka vetävät todella populistista kovaa äärioikeistolinjaa. Siihen ei puututa. (Puheenjohtaja) Orpon komiteat ovat yhdenteviä  jos (muutos) ei tapahdu siellä puolueen sisällä, että  tällainen sallitaan, se on aivan selkeä äärioikeistoliikkuma. Mikä on minusta hyvin harmillista, koska aika monta vuotta äänestin kokoomusta ja en voi äänestää enää juuri tästä syystä. Toivoisin, että meillä olisi sivistysporvaripuolue, mutta valitettavasti meillä sellaista ei enää ole.

Minä olen 53-vuotias ja olen kasvanut siihen, että YLE:ltä ja Hesarista löytyy se fakta. Jos se siellä lukee, niin kyllä se todennäköisesti on oikein. Minulla on tutkijatausta. Vaadin aina seitsemän lähdettä ennen kuin uskon mitään. Joka tapauksessa nämä ovat olleet meidän luotettuja tiedonlähteitä. Nyt on tullut taas tämä ”kiva” uusi termi ”valtamedia”.

”Valtamedia on mätä” ja se on ”täynnä punavihervassareita”. Kaikki uutisointi on ”punavihervärittynyttä. Rydmanin ”ajojahti” on ”Hesarin syytä”.

Kaikki se, mitä erityisesti äärioikeistolaisesta aineksesta kirjoitetaan tai julkaistaan telkkarissa, tulkitaan sillä tavalla, että nämä ovat hyökkäyksiä niitä vastaan, että se on täynnä ”punavihervassaritoimittajia”, jotka haluavat ”suojella omiaan”.

 Tähän polarisointiin liittyy, että kun yrität vaikka käydä keskustelua jossain verkossa tai ihan ”face to face” jonkun kanssa, miten äärioikeistoliukumamerkit meillä yhteiskunnassa tällä hetkellä näkyvät, jossain vaiheessa tulee aina tämä, ”no entäs kommunismi”.

Kuinka monta kommunistia tunnette? Heitä on, mutta varsin harvalukuinen joukko. Kerron vastapainona sen, että jos sillä eksän vaarilla oli IKL:n tyyny, niin mun isä oli ehkä punaisin kommunisti, mitä maa päällään kantaa. Voin kertoa, että tuolla Lapin pikkukylässä se ei ollut mitään sellaista Eiran punaviinikommunismia, vaan se oli tosi ”hard core” -kommunismia. Eihän kommunistit ole millään tavalla valtavoima meillä, mutta se vedetään aina esiin. Ja tämäkin rupeaa muistuttamaan tosi paljon jenkkiretoriikasta, jossa kaikki, jotka eivät ole tosi syviä republikaaneja, niin he ovat kommunisteja. Hyvinvointivaltio on suoranaista kommunismia. Ollaan kaikki kommunisteja heidän kirjoissaan. Ja jos ei se auta, että ”näin tässä kommunistin”, niin sitten mennään siihen Stalinin hirmutekoihin, että ”Stalin tappoi enemmän ihmisiä kuin Hitler”. Tarkoitus on vain luoda tällaista polarisointia ja tiettyä leimaamista niitä kansanosia kohtaan, jotka yhä edelleen puolustavat meidän oikeusvaltiota ja yhteiskuntarauhaa.

Mutta haluan päättää siihen, että on myös positiivisia uutisia.

Silakkaliike, nykyään IDA, perustettiin joulukuussa 2019. Olin sitä mukana perustamassa. Saatiin ihan muutamassa päivässä ensin 30 000 jäseniä, ja sitten kohta heitä oli melkein 100 000. Meidän yhteiskunnassamme on sellaisia, jotka eivät ole mitään näkyviä kansalaisaktiivisia, ovat sellaisia maan hiljaisia, jotka kuitenkin ovat sitä mieltä, että tämä kehitys on aivan hullua ja sille pitää pistää stoppi. Niitä ihmisiä on paljon, paljon enemmän kuin niitä öyhöjä siellä linjoilla.

Tämä ei ole loppunut mihinkään. Viime vuonna aloitti tällainen ryhmä kuin Me emme vaikene. Siellä on luonnollisesti hyvin paljon silakkaliikeläisiä myöskin mukana, itsekin olen siellä. Viimeksi rasisminvastaisena päivänä järjestimme yhdessä muiden toimijoiden kanssa mielenosoituksen.

Aktivismia on olemassa, ja kaikki pystyvät siihen osallistumaan.

Ei tarvitse olla jossain ”framilla” heiluttamassa lippua, että ”minä kannatan oikeusvaltiota ja yhteiskuntarauhaa ja yhdenvertaisia ihmisoikeuksia”, vaan sitä voi tehdä myöskin verkossa, jakamalla tietoa, saamalla tietoa, saamalla sen kokemuksen, että en ole yksin. Kiitos.

Tuleeko turkistarhaus lakkauttaa?

Anja Hirvonen

 Enemmistö suomalaisista haluaa, että turkistarhaus lopetetaan, toki niin, että tarhaajat saavat asiallisen korvauksen, eläkkeen tai koulutuksen uuteen elinkeinoon tai työhön. Osa turkistarhaajistakin haluaa lopettaa turkistarhauksen, se on raakaa, kannattamatonta ja leimaa tekijänsä. Kansanedustajien enemmistö nykyisessä eduskunnassa on kyselyssä ilmoittanut haluavansa lopettaa turkistarhauksen Suomessa.

Turkistarhauksen tuotto on negatiivinen, se työllistää huonosti ja hyvin pienipalkkaisia kausityöläisiä, joten verotuotot tai eläkemaksut eivät kerrytä sen paremmin valtion, kunnan kuin eläkelaitostenkaan kassoja.

Turkistarhaus saastuttaa maaperän, vesistöjä, ilmaa, tarhoilla on määräyksiä, joiden noudattamista ei kukaan tunnu tarkastavan saati, että niistä joutuisi vaikka eläinsuojelullisista syistä käräjille. Kettu tai minkki elää ja kuolee juuri niin huonosti kohdeltuna, kuin sen tarhaaja sen haluaa tulevan kohdelluksi, ketään ei voisi vähempää kiinnostaa.

Turkiseläimille syötetään silakkaa, mikä kelpaisi ihmisruuaksikin, mutta koska on taloudellisesti tuottavampaa myydä se rehuksi, niin silakan myynti ihmisille elintarvikkeeksi sellaisenaan tai jatkojalostettuna jää pieneksi.

Turkis ei ole pukineena ekologinen, koska tarvittavaan määrään nahkaa meillä on olemassa kotieläinten nahat ja turkit, jotka tulevat teurastuksen sivutuotteena. Suurin osa turkisnahoista käytetään ns. somisteina, jotka tekoturkis korvaisi erinomaisestikin. Turkiksia korvaamaan sopivat myös riistaeläinten nahat ja turkikset. Turkin jatkokäsittely ja siihen liittyvät kuljetukset ja kemikaalikäsittelyt nostavat turkiksen hiilijalanjälkeä ja tekevät hommasta vieläkin huonommin kannattavan.

Kaikesta tästä huolimatta, meillä on nyt hallitus, joka rakastaa puhdasta Itämerta ja purjehtimista, upeita vapaita virtavesiä, kalastusta ja mökkeilyä, mutta antaa hirvittävän tiukassa taloudellisessa tilanteessa huomattavaa ylirahoitusta kuolevalle alalle joka on osaltaan vastuussa Suomen meriluonnon huonosta tilasta ja suunnittelee antavansa sille investointirahaa ensi vuonnakin.

Miksi? Jokainen asiasta edes pienen youtubeoppimäärän suorittanut käsittää että tähän on supi haudattuna. Tiedättehän klimppisopan? Kukaan ei tiettävästi syö sitä missään muodossa, mutta jos se haluttaisiin kieltää, niin tulisi alueellinen kansannousu. Turkiskasvatuksella on hiukan samaa problematiikkaa, siihen puuttuminen on puuttumista rannikkoseutujen egoon ja itsenäisyyteen ja voisi kostautua äänien katoamisella siellä vallassa oleville puolueille.

Valtiovarainministeri röyhistelee tekevänsä vaikeita ja tiukkoja päätöksiä, joita muut eivät uskaltaneet tehdä, kokeile tehdä tämä päätös, poista turkistarhauksen jatkorahoitus ja lakkaa piiskaamasta kuollutta pientä turkiskettuparkaa ja sen vastahakoista tarhaajaa.

Onko Suomi lapualaistumassa?

Lauri Snellman

Sanna Marin sai aikaan kohun puhumalla kokoomuksen ja perussuomalaisten ”sinimustasta hallituksesta” ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Marinin avausta pidettiin tällöin perusteettomana. Hallitus on kuitenkin kulkenut kohusta kohuun pitkälti juuri oikeistopopulististen taipumustensa takia. Voidaankin kysyä, ovatko syytökset sittenkin oikeutettuja?

Lapuanliike ja vuoden 1918 perintö

Vuoden 1918 sisällissota oli Suomen historian peruskatastrofi. Sisällissota myrkytti Suomen poliittisen kulttuurin tuoden siihen vahvan taantumuksellisen oikeiston perusvireen. Sodasta muodostunut autoritaarinen asennemaailma näkyy vieläkin suomalaisessa yhteiskunnassa, erityisesti kansallisessa identiteetissä sekä valtion ja yhteiskunnan suhteessa.

Sisällissodan seurauksena vallan haastaminen ja poliittiset vaihtoehdot pyritään Suomessa aggressiivisesti torjumaan. Sisällissota alkoi, kun Suomen oikeiston ja vasemmiston väliset suhteet tuhoutuivat Venäjän vallankumouksesta johtuneen talouspulan ja poliittisen kriisin takia. Lopulta vasemmisto yritti vallankumousta, ja oikeisto taas ryhtyi sodan voitettuaan massiiviseen poliittiseen terroriin. Kansalaistottelemattomuutta, lakkoja ja vallan haastaminen alhaalta pidetään rikollisena anarkismina, koska vallan haastamista alhaalta tulkitaan vuoden 1918 taustaa vasten.

Sisällissota johti myös vastakkainasetteluun Venäjän kanssa ja suomalaisen identiteetin rakentamiseen venäläisvastaisuuden varaan. Sisällissotaa ei nähty Suomen sisäisenä ongelmana, vaan sodasta syytettiin Venäjän vallankumouksen leviämistä Suomeen ja vasemmistolaisuutta pidettiin ”venäläisyyden tartuntana”. Näin autoritaarinen oikeisto leimaa vieläkin vastustajansa ”punikeiksi” ja ”kommunisteiksi”. Vastaavasti taas suomalainen ”isänmaallisuus” on käytännössä sotia ihannoivaa ja Venäjää vastaan suunnattua militarismia.

Sisällissodasta liikkeelle lähtenyt autoritaarinen ”valkoinen” arvomaailma institutionalisoitui sotienvälisenä aikana Akateemisen Karjala-Seuran, lapuanliikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kautta. Autoritaarinen ”isänmaallisuus” olikin suunnattu liberaalia perustuslaillisuutta vastaan, kun liberaalidemokratian katsottiin olevan liian heikko suojaamaan maata vasemmiston toiminnalta NL-Venäjän hybridivaikuttamiselta. Näin erilaiset poikkeuslait ja muilutukset eli vasemmistolaisten ja liberaalien kidnappaukset ja kyyditykset Venäjälle olivat keskeinen osa Suomen 1930-luvun politiikkaa.

Vastaavat käytännöt ovat palanneet keskeiseksi osaksi Suomen politiikkaa 2010- ja 20-lukujen kriisin ja siihen kuuluvan oikeistopopulismin nousun myötä. Suomalainen oikeistopopulismi on miltei sellaisenaan palauttanut vanhan koti/uskonto/isänmaa-Suomen toimintamallit: vallan haastamisen demonisoinnin lakkoliikkeiden ja kansalaistottelemattomuuden torjumiseksi, vallan oikeuttamisen venäläisvihalla NATO-jäsenyydestä nousseen yleisen militarismin myötä ja pyrkimykset irtautua perustuslaillisesta hallinnosta ”turvallisuuden” ja ”hybridivaikuttamisen” takia pakkopalautus- eli muilutuslain myötä.

Suomalaisen politiikan sinimusta käänne

Petteri Orpon hallitus on pyrkinyt rajaamaan työntekijöiden lakko-oikeutta, vaikka työväenliike on keskeinen vallan vastavoima ja oikeus ay-toimintaan on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa. Hallitusta kannattava konservatiivioikeisto on sitä vastoin väittänyt lakkojen merkitsevän kapinointia Suomen parlamentaarista demokratiaa vastaan.

Ajatuksena näyttääkin taas olevan: koska lakkoilu on valtion vallan vastavoima, on kyse punakapinan kaltaisesta anarkismista. Äärioikeisto organisoikin 1920-luvulla lakonmurtajakaarteja torjumaan Neuvostoliiton hybridivaikuttamiseksi leimattua lakkoilua. Trollauksesta tunnettu kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti onkin esittänyt lapuanliikkeen lakonmurtojärjestö Vientirauhan palauttamista.

Vallan vastavoimien demonisointi ulottuu myös kansalaistottelemattomuuteen, jota pidetään suomalaisessa autoritaarisessa mielenmaisemassa ”rikollisena anarkismina”. Vastaavasti terve demokratia edellyttää kansalaistottelemattomuuden kaltaista toisinajattelua ja vallan haastamista alhaaltapäin.

Vuonna 2017 silloinen oikeusministeri Antti Häkkänen totesi, että oikeusvaltiossa valtaapitävät tutkivat itse lakiensa oikeudenmukaisuuden, eikä niitä ratkaista kansalaistottelemattomuuden kaltaisella huutoäänestyksellä. Aiemmin Preussin sisäministeri G.A.R von Rochow väitti, että

ei ole kohtuullista, että alamainen käyttää kurjaa älyään valtionpäämiehen lakien mittatikkuna ja näin ylimielisesti anastaa oikeuden arvioida julkisesti niiden oikeudenmukaisuutta.

Valtiovalta onkin pyrkinyt aggressiivisesti tukahduttamaan Elokapinan toiminnan, kun Elokapina käyttää kadunvaltauksia ja muuta kansalaistottelemattomuutta ympäristökriisin nostamiseen esille.

Taantumuksellisen koti/uskonto/isänmaa-Suomen nostattamisessa on ollut yksi keskeinen tekijä niin 1920- kuin 2020-luvullakin: venäläisviha. Suomessa vallitseekin 1930-luvun lapualaisvuosia muistuttava Venäjä-pelkoinen hysteria, kun Venäjän odotetaan hyökkäävän koska tahansa ja kansalaisyhteiskunnan sekä muuttoliikkeiden kaltaisia ilmiöitä leimataan Venäjän hybridivaikuttamiseksi.

Jopa NATO-jäsenyys ja muut Suomen kansainvälisen aseman muutokset vain ruokkivat sotakiihkoa. Keskustelu konfliktien rauhanomaisesta ratkaisusta on demonisoitu, ja politiikan tutkija Vilho Harle toteaakin suoraan että ”(Suomessa) autoritaarinen asenneilmasto ja poliittinen paranoia ovat suorastaan ryöstäytyneet käsistä.” Ironista koko Venäjä-meuhkaamisessa onkin se, että uuslapualainen asennemaailma on käytännössä putinismin suomalainen versio.

Suomen ilmapiirin lapualaistuminen näkyy selvästi keskustelussa ”itärajan turvallisuus”- eli muilutuslaista. Lain varsinainen sisältö on lakkauttaa perustuslain ja kansainvälisten pakolaissopimusten mukainen turvapaikan hakuoikeus ja oikeuttaa turvapaikanhakijoiden pakkopalautus Venäjälle. Perusteena on turvapaikanhaun käyttö Venäjän hybridivaikuttamiseen.

Oikeusoppineet ovatkin todenneet lakien loukkaavan demokraattisen sivistys- ja oikeusvaltion perustaa. Samalla tavoin lapualaiset aikanaan muiluttivat kommunisteja ja pyrkivät kieltämään vasemmiston toiminnan. Perusteena oli, että vasemmiston toimintaa pidettiin kansallista turvallisuutta uhkaavana Neuvostoliiton hybridivaikuttamisena.

Suomesta tulee länsimaa

Näin siis suomalainen yhteiskunta on taas matkalla kohti 1930-luvun oikeistopopulistista yhteiskuntamallia ja asennemaailmaa. Tällainen kehitys on ristiriidassa liberaalidemokraattisen oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion kanssa.

Suomessa on myös liberaali, pohjoismainen ja länsieurooppalainen perinne, joka on toiminut autoritaarisen nationalismin vastavoimana. 1800-1900-lukujen vaihteessa Leo Mechelin, K. J. Ståhlberg ja muut tasavaltalaiset ja perustuslailliset rakensivat Suomea perustuslakiin nojaavaksi pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi. Lapualaisvuosina taas laillisuusrintama, tulenkantajat ja kansanrintama pyrkivät puolustamaan vaalidemokratiaa ja nostamaan liberaaleja arvoja suomalaisessa yhteiskunnassa.

1930-luvun lapualaisuuden vastavoimat muodostivat taas sota-ajan rauhanopposition rungon. 1950- ja 60-luvuilla taas vasemmiston vaalivoitot ja työväestön yleislakko saivat aikaan Suomeen hyvinvointivaltion. Liberaalit arvot vakiintuivat 1960-luvun rauhanliikkeen ja 1980-luvun vihreän liikkeen nousun myötä. Suomen liittyminen Euroopan unioniin 1995 taas vahvisti liberaalin perustuslaillisuuden, yksilön ja vapaakaupan asemaa.

Näin siis vallan vastavoimat ovat rakentaneet Suomeen länsimaisen ja pohjoismaisen yhteiskuntamallin. Tällaisille vallan vastavoimille on huutava tarve nykyisessä Suomessa, jotta kehitys autoritaariseksi koti/uskonto/isänmaa-Suomeksi ja sitä kautta Suomen orbanisaatio ja putinisaatio saadaan poikki ja Suomi palautettua länsi- ja pohjoismaisen oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion tielle.

Perustuslaki vai muilutuslaki?

Lauri Snellman

Suomea on kehitetty viimeisen 150 vuoden ajan perustuslailliseksi oikeusvaltioksi, pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi ja myös humaaniksi sivistysvaltioksi. Nämä arvot on kirjattu Suomen perustuslakiin ja Suomea sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin. Mm. Suomen demokratian isät Leo Mechelin ja K.J. Ståhlberg ovat olleet rakentamassa Suomeen perustuslaillisen demokratian ja sivistysvaltion instituutioita.

Suomen sotainen ja nationalistinen historia on kuitenkin olennaisesti heikentänyt näiden arvojen vaikutusta Suomessa. Tuntuu että Ukrainan sodan aiheuttama reaktio on Suomessa herättänyt vanhan valkoisen sisällissodan ja sotien perintöön nojaavan koti/uskonto/isänmaa-Suomen.

Tämä koskee erityisesti viimeaikaisia yrityksiä säätää maahan poikkeuslaki itärajan turvapaikanhakijoiden pakkopalauttamiseksi Putinin Venäjälle vastoin Suomen perustuslakia ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Tällainen muilutuslaki merkitsee itse asiassa luopumista liberaalidemokraattisesta oikeusvaltiosta ja paluuta 1930-luvun lapuanliikkeen aikaisiin poikkeuslakeihin.

Mitä on perustuslaillinen oikeusvaltio?

Perustuslaillinen oikeusvaltio nojaa kahteen perusarvoon: demokratiaan ja ihmisarvoon. Demokratiassa valta perustuu yhteiskunnan ja sen instituutioiden tukeen, ja valtiovallan käyttäjät ovat vastuussa kansalaisille vapaissa vaaleissa. Yksilön arvo taas merkitsee ihmisoikeuksien kunnioitusta ja yhteiskunnan instituutioiden rakentamiseen parantamaan ihmisten elämää.

Yhteiskunta taas on demokraattinen, kun siinä on monia riippumattomia instituutioita ja valtakeskuksia, ja ihmiset pystyvät vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Nykyisin yhteiskunta on viime kädessä globaali, joten demokraattisen valtion tulee kunnioittaa ihmisoikeuksia globaaleissa verkostoissa ja rakentaa demokratiaa ja yhteistyötä myös EU:n ja globaalille tasolle.

Suomen demokratiamalli on parlamentaarinen. Kansa nimittää eduskunnan vapaissa vaaleissa, ja eduskunta taas päättää laeista ja valtion budjetista. Maan hallitus on vastuussa eduskunnalle, eli sen pitää nauttia eduskunnan luottamusta. Oikeusministeriö esittääkin Suomen perustuslaillisen demokratian pääkohdat:

  • Perustuslain mukaan valtiovalta kuuluu kansalle. Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus vaikuttaa yhteisten päätösten tekemiseen. Perustuslaissa on turvattu yksilön perusoikeudet.
  • Perustuslaki korostaa Suomen poliittisen järjestelmän parlamentaarisia piirteitä ja eduskunnan asemaa ylimpänä valtioelimenä. Valtioneuvoston on nautittava eduskunnan luottamusta. Tasavallan presidentti tekee päätöksensä valtioneuvoston valmistelusta ja ratkaisuehdotuksesta.
  • Eduskunta valitsee pääministerin, jonka presidentti nimittää. Muut ministerit presidentti nimittää pääministerin esityksen mukaisesti.
  • Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Presidentin toiminta myös ulkopolitiikassa perustuu valtioneuvoston valmisteluun ja myötävaikutukseen.
  • Perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi.
  • Suomi on Euroopan unionin jäsen.

Perustuslakipatriotismi taas merkitsee suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä tueksi näitä arvoja toteuttaville suomalaisille instituutioille. Näin suomalaisuudesta tulee reilua peliä – tukea ihmisarvoa ja demokratiaa tukeville instituutioille. Tällaiselle suomalaisuuden uudelleenmäärittelylle onkin tarvetta, koska Suomessa ”isänmaallisuus” käytännössä tarkoittaa autoritaarisuutta ja militarismia.

Valkoisen Suomen pitkä jälkivaikutus

Suomesta tuli perustuslaillinen demokratia vuoden 1905 tsaarinvallan vastaisen väkivallattoman kansannousun myötä. Vuoden 1918 äärivasemmiston vallankumousyritys ja oikeiston terrori kuitenkin kierouttivat Suomen kasvun länsi- ja pohjoismaaksi. Sotien välisestä ja niiden aikaisesta Suomesta tuli Seppo Hentilän sanojen mukaan ”demokraattisessa valtiossa toimiva autoritaarinen yhteiskuntamalli”. Valkoisen Suomen poliittinen kulttuuri rakentuikin olennaisesti suojeluskuntamilitarismin varaan:

Jälleen masentava näkemys siitä, miten sitkeässä ja syvällä meikäläisen suojeluskuntatyyppisen militarismin juuret itse asiassa ovat. Juuri tällainen edesvastuuton ja seikkailunhaluinen poikamaisuus, josta älyllinen harkinta tai vastuuntunto niin surkuteltavasti puuttuu, on aivan liiaksi päässyt leimaamaan politikoimistammekin itsenäisyytemme aikana.

– Olavi Paavolainen, 26.7.1942

Suojeluskuntamilitarismin poliittiseksi ilmaukseksi muodostui sotien aikana Akateemisen Karjala-Seuran (AKS), Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) ja lapuanliikkeen kaltaisia äärioikeistoliikkeitä. Historiatutkimuksessaan Lapuan liike ja kyyditykset 1930 Juha Siltala luonnehtiikin suojeluskunta-aatetta ihanteeksi sisäiset ristiriidat unohtaneeksi kansaksi, joka pyrkii yhteen riviin yhdenmukaistettuna heimoyhteisönä torjumaan ikuista ulkoa tulevaa uhkaa.

Onkin valitettavaa todeta, että suojeluskuntamilitarismi on päässyt sotien muiston ja Kekkosen valtakauden kautta muodostamaan ”suomalaisuuden” ja ”isänmaallisuuden” perussisällön. Näin suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin onkin jäänyt pahoin autoritaarinen, militaristinen ja jopa fasistishenkinen pohjavire. Maata pidetään koko ajan uhattuna, vaaditaan ”kansallista yhtenäisyyttä” uhkia vastaan ja näin perustuslaillisuus, yksilön oikeudet. kosmopoliittinen avoimuus ja moniarvoinen demokratia ollaan koska tahansa valmiita uhraamaan ”kansan kokonaisedun” tai ”kansallisen turvallisuuden” nimissä.

Muilutuslaki ja Lapuan liikkeen perintö

Muilutuslaki eli perustuslain ohittava pushback-poikkeuslaki nousee siis suoraan Lapuan liikkeen perinnöstä. Lakia perustellaan ajatuksella, että ”kansallinen turvallisuus menee lakien ja oikeusvaltion edelle”. Siltala kuvaa 1930-luvun lapuanliikkeen samoin argumentoineen, että maa oli koko ajan vasemmiston uhkaama, jolloin ”isänmaallinen laittomuus on parempi kuin laillinen isänmaattomuus”.

Vuoden 1930 lapuanliike katsoi maan olevan uhattuna, koska se piti suomalaista liberaalidemokratiaa heikkona ja katsoi vasemmiston ja liberaalien toiminnan olevan NL-Venäjän hybridivaikuttamista. Liike pyrki aktiivisesti Suomen perustuslaillisen demokratian lakkauttamiseen muiluttamalla eli kidnappaamalla poliittisia vastustajiaan ja kyydittämällä heidät Venäjälle.

Nykyinen pyrkimys säätää itärajalle muilutuslaki samoin nojaa ajatukseen, että ihmisarvoon, perustuslakiin ja kansainvälisiin sopimuksiin nojaava perustuslaillinen liberaalidemokratia on heikko ja naiivi ulkoisen hybridipainostuksen edessä. Ratkaisuna on turvapaikanhakijoiden pakkopalauttaminen Venäjälle vastoin perustuslakia ja kansainvälisiä sopimuksia – eli valtiollistettu muilutus.

Myös laista käytävä poliittinen vääntö toistaa sellaisenaan 1930-luvun kuviota. Kun 1930-luvulla äärioikeisto sai kommunismin vastaisen poikkeuslain läpi SDP:n äänillä, samoin nyt SDP:n eduskuntaryhmä suhtautuu ”varovaisen myönteisesti” muilutuslakiin. Syynä ovat 1930- ja 2020-lukujen moraalipaniikit: 30-luvulla Venäjän hybridivaikuttamista oli Suomen vasemmisto, nyt taas globaalit muuttoliikkeet. Tilanteen onkin tavoittanut riikka Purra, joka totesi ”kaikista on tullut perussuomalaisia” itärajan kriisin takia. Vuonna 2021 hän totesi suoraan perussuomalaisten olevan ”isänmaallinen kansanliike”.

Oikeusvaltio, sivistysvaltio ja hyvinvointivaltio muilutuslain tilalle!

Esitetty muilutuslaki on siis täysin illegitiimi, koska se on perustuslaillisen oikeusvaltion vastainen ja edustaa ihmisarvoon nojaavan sivistysvaltion sijaan Suomen autoritaarista perinnettä.

1930-luvulla lapuanliike herätti aikanaan vastavoimia. Laillisuusrintama, ILP, Tulenkantajat, Nyliberala Studentförbundet ja sota-ajan rauhanoppositio rakentuivat kaikki lapuanliikkeen vastaisten keskustaliberaalien, vasemmistodemarien ja ruotsinkielisten voimien varaan. Ne onnistuivatkin pitämään Suomen vaalidemokratiana ja rakentamaan sodanjälkeisen hyvinvointivaltion pohjaa.

2020-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa on samalla tavoin potentiaalia kiihkonationalismin vastavoimille. Sivistys ja elintason nousu ovat liberalisoineet suomalaisten arvoja, ja noin kolmanneksella on vahvasti liberaalit arvot. Muilutuslaki ja muu laitaoikeiston nousu kaipaavat nopeasti vastavoimia, jotta Suomea saadaan näin ohjattua takaisin oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion suuntaan.