Suositeltu

Sinulle, jolla on sanottavaa!

Hei median käyttäjä!

Tervetuloa mediakriittiseen blogiini – ja kritiikillä en tarkoita että olisimme median vastaisia. Päinvastoin, olemme hyvinkin kiinnostuneita laadukkaista sisällöistä. Haluamme saada sellaisia, ja toisinaan myös itse luoda niitä.

Tunnetko joskus mediaraivoa? Tekeekö mieli heittää kaukosäädin kaivoon tai rokkarityyliin telkkari pihalle? Eikö näiltä kanavilta voisi nyt jostain tulla jotain, mitä voi katsoa tuntematta tuskaa ja myötähäpeää! Tai jotain, mitä ei ole nähty jo n kertaa?

Käytkö vaaralliseksi liikenteessä, kun radiokanavalla alkaa kailottaa ns. mediapersoona? Miten joku voi saada palkkaa siitä, että retostelee ja rääpii julkisesti asioita, joista ei selvästikään tiedä mitään, eikä todellakaan ole vaivautunut ottamaan selvää ennen studioon tuloansa.

Ennen kun ajoi Suomea pitkin poikin sai joka pysähdyksellä sai lukea uuden lehden – nyt ei tarvitse, niissä on samat jutut kaikissa! Aamulla karisee unet silmistä, kun lehden kiinnostavin otsikko ei vastaa sisältöä? Juttu alkaa lauseella, jossa se kuuluisa mittakaava mättää, on suureet sekaisin tai pilkkuvirhe. Miksi uskoa, että koko artikkelissa on yhtikäs mikään kohdallaan?

Ja se some, yritäpä puhutella perheenjäsentä, niin ei eväkään värähdä: hän somettaa. Ehkä et ihan ole keksinyt, mihin mokomaa somea voisi järkevästi, tuloksellisesti käyttää?

 

Ehkä kirjoitat työksesi?

…muistioita, raportteja, yhteenvetoja, sähköpostia, tekstiä intraan, tiedotteita? Sinulta odotetaan oman alasi ja ajan hermolla pysymistä, talouden ja tapahtumien seuraamista. Ja mikäs siinä, onhan se itsellekin noin periaatteessa mukavaa. Olet itsekin kiinnostunut siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu. Jopa se kiinnostaa, miten puoliso, lapset, muilla aloilla toimivat sukulaiset ja kaverit maailman näkevät. Juttelet mielelläsi mediasisällöistä(kin).

 

Rakkaudesta lajiin!

Opetin kolmella vuosikymmenellä Avoimessa yliopistossa ja Voionmaan Opistolla tiedotusopin, sittemmin journalistiikan perusopintoja. Erityisesti media-analyysikurssi oli oma ja opiskelijoiden suosikki, heille ensimmäinen käytännön mediataidon kurssi. Mietin silloin, ja mietin nyt, että jokaisen pitäisi käydä se. Ihan vaan tietääkseen mikä media on, miten se on muodostunut, miten toimii ja miksi. Ja käyttääkseen sitä mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen, niiden asioiden ajamiseen jotka ovat itselle tärkeitä! Aloin tehdä siitä nettikurssia, joka valmistuu syksyn tullen.

 

Tampereen tavalla: teksti edellä

Ensiksi irrotin kokonaisuudesta omaan kirjoittamiseen liittyvän osion. Sen sisältö tiivistyy kolmeen jaksoon. Yksi, asiat jotka tekstinkorjausohjelmat eivät osaa suomeksi tehdä. Löytämällä ja korjaamalla ne itse, oma kirjoittaminen paranee ratkaisevasti. Toiseksi, aika harva tuntee retoriikan perusteet. Vaikuttamisen keinot pelkistyivät jo antiikin Ateenan torilla ja toimivat edelleen. Kolmanneksi, puheet tarinan tehosta eivät ole pötyä. Vaikeutta on liioiteltu: useimmat ovat oppineet tarinan rakenteen jo Pikku-Kakkosta katsoessaan, eli otetaanpa käyttöön!  Jos Journalistisen kirjoittaminen on se mitä etsit, se löytyy täältä: www.mediataitokurssi.fi/journalistinenkirjoittaminen/

Journalistinen kirjoittaminen - klikkaa TÄSTÄ
Digiyliopisto 2020 - klikkaa TÄSTÄ

Ajatuksia aapisesta

Anja Hirvonen

Oma, uusi kirja ja uusia taitoja, joilla elämä aukeaa uudella tavalla, sitä edustaa aapinen minulle, millaisia ajatuksia se muissa mahtaa herättää? Itse kävin koulua aikana, jolloin kaikki oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, hitaammin tai nopeammin, vaikka luokkaa kohden useampi vuosi, mutta oppivat. Menetelmät saattoivat olla aika syyllistäviä ja puuduttavia, eikä aika näissä varmaan ole muistoja kullannut, lapsena kaiken kokee vahvemmin. Kaikki muistot aapisesta eivät ehkä miellyttäviä ole, mutta meille juntattiin päähän lukutaito ja siitä lähti kehitys kohti parempaa, nykyaikaista yhteiskuntaa.

Suomenkielisen ensimmäisen aapisen synty vaati monen asian kohtaamista samassa ajassa. Uskonpuhdistuksen suuri muutosidea oli, että jokaisen piti kyetä tekemään omakohtainen uskonnollinen ratkaisunsa ja sen mahdollistamiseksi piti jokaisen osata lukea raamattua itse. Uskonpuhdistus sisäisti idean raamatun kääntämiseksi jokaisen omalle äidinkielelle kansalaisten luettavaksi. Suomessa se tarkoitti myös suomen kirjakielen kasaamista käyttökuntoon, vaikka meillä oli jo 1200-luvulta alkaen esimerkkejä suomenkielisistä kirjoituksista, niin varsinaista kirjakieltä meillä ei ollut. Kirjakielen luominen ja raamatun käännöstyö sälytettiin innokkaalle nuorelle Mikael Acrigolalle, joka suoriutui tehtävästään loistavasti.

Vaikka jo katolisella ajalla oli ollut suomenkielisiä muistiinpanoja papeille, joiden avulla auttaa väen ymmärrystä ja itsekin ymmärtää ihmisiä paremmin, niin uusi aika vaati papeilta ja virkailijoilta parempaa suomen kielen osaamista ja siihen tarvittiin oppikirja. Oppikirjan nimeksi tuli ABC-kirja ja sen kirjoitti Mikael Acricola, kirja julkaistiin vuonna 1543 ja se oli tarkoitettu vanhemmille oppilaille. Koulu-opetushan oli silloin ruotsin-tai latinankielistä, osa Ruotsin valtakuntaa kun oltiin. Kirkolla oli vahva asema opetuksessa ja sen harteilla oli liki koko kansanopetus noina aikoina, oli lukkarinkouluja, kiertokouluja ja ovelasti kirkko vaati jonkinlaista lukutaitoa ja katekismuksen osaamista, ilman niitä ei päässyt vihille. Motivointia kerrakseen! 🙂

Vielä yksi iso yhteiskunnalliseen kehitykseen silloin ja myöhemminkin isosti vaikuttanut asia oli tapahtunut, oli keksitty kirjapainotaito.Ensimmäinen suomenkielinen kirja Tukholmassa vuonna 1542 tai 1543 painettu Mikael Agricolan Abckiria. Suomen ensimmäinen kirjapaino perustettiin Turun Akatemian yhteyteen vuonna 1642. Kirjoja, tekstejä ja kuvia toki osattiin painaa eri menetelmillä jo 1400-luvulta alkaen, mutta tarvittiin vielä halpa lumppupaperi ja irtokirjasimet jotta  sitkeä Gutenberg onnistui luomaan kirjanpainoteollisuuden, joka sitten alkoi tuottaa paljon halpoja kirjoja koko kansan saataville.

Pieni ja aika tylsän näköinen kirja oli suuri voimannäyttö halusta oppia ja ymmärtää asioita paremmin ja jakaa osaamista kaikille valtakunnassa. Olisiko Jaakko Juteiini kansan parista noussut kirjailija aikanaan kyennyt tekemään omaa aapistaan, ”Lasten kirja”, jos ei Acrigola olisi jaksanut opiskella ja kulkea ja taistella suomen kirjakielen eteen, kuten teki? Ja olisiko Acrigola jaksanut tehdä työtään, jos ei olisi saanut vahvaa tukea työhönsä aikalaisiltaan ja maanmiehiltään?

Kunnioitus aapista kohtaan kasvaa koko ajan, kun ymmärrys siitä, miten sen eteen on ponnisteltu, kasvaa. Mikael Acricola laittoi aapiseensa eräänlaisen etukäteisanteeksipyynnön, liekö ei kirjan teksti miestä ihan tyydyttänyt: ” Älä kohtele kirjaa kuin sikaa, vaikka kirjassa olisi vähän vikaa.” Mutta tätä kirjaa on kyllä syytä kohdella kunnialla ja rakkaudella. Lukutaidon tärkeys on vain korostunut aikojen myötä, eikä demokratia ole mahdollista ilman hyvää lukutaitoa.

Viestintäympäristö saastuu – saa ennallistaa!

Asta Rajala

Ajatus saastuneesta viestintäympäristöstä kehystää asiaa osuvasti: tekee näkyväksi sitä, miten mediaympäristö on muuttunut ja miten sanasaasta rajoittaa, vinouttaa ja estää todellisuuden hahmottamista. Elämme mediavälitteisessä maailmassa. Saasta tuppaa ruudullesi pyytämättä ja tilaamatta. Saasta salailee alkuperäänsä, tai pyrkii osoittamaan muun lähteen. Syyllisen! Se vie ajatukset turhille urille, se harhauttaa katsomaan toisaalle silloin, kun kakka osuu tuulettimeen. Se varastaa huomiosi, kun tarvitset sitä. Pahimmillaan se horjuttaa mieltä, mielenterveyttäkin, ehkä tunnet jonkun kaninkoloon pudonneen?

Tuntematon pyrkii horjuttamaan yhteiskuntaa, toimija kerrallaan, koulu, terveysdenhoito, oikeuslaitos, Poliisi – ja tietenkin media. Yleensä yhteiskunnallinen liike lupaa hyvää, mutta tämä, se lupaa paluuta epämääräiseen menneisyyteen. Se lupaa pikavoittoja, kiiltäviä esineitä, halpaa polttoainetta ja alkoholia. Se lupaa ottaa toisilta pois sen mikä kuuluu meille ja jakaa sitä alati vaihtuvalla ihanneihmiselle. Sille joka vastaa kulloisiakin kriteereitä ”arjalainen”, ”neuvostoihminen” tai ”kantasuomalainen” ja kumartaa syvimpään. Se sanoo tutki itse, ja antaa linkit joista voit aloittaa.

Kenen totuus?

Kansa halusi säilyttää YLEn rahoituksen ennallaan. Kansalaisten suuri enemmistö ymmärtää kirkkaasti sen miten YLE ei ole Hukkajoki, jonka yli saa ajaa edestakaisin milloin minkäkin aatteen metsätraktorilla ilman vastuuta sanomisistaan ja tekemisistään ja huudella mennessään että riisu rintsikat. YLEn on raakkujoki, hyvin herkkä ja monimutkainen eliöyhteisö, joka keskustelee. Aroistakin asioista. Se tarvitsee painoarvoltaan vaihtelevia väitteitä ja mielipiteitä, eikä niele purematta kaikkea, mitä yritetään markkinoida meille totena. Ensimmäinen asia, joka oikea toimittaja saa jo journalistiopintojensa ohjenuoraksi on että kysy aina ensin: kenen totuus. Totuudesta vielä, jos näin onkin, onko ehdotettu johtopäätös edes osittain oikeellinen?

Ajattelematonta?

Tampereella, ratikkatyömaat vei roskikset, ja roska alkoi levitä ympäristöön, kohta sitä sellui kadunmitalta. Työmaa-aidan yli vaan kaikki, mitä ei huvita kantaa mukana. Roskia ei edes heitellä, ne vaan kirpoavat kädestä. Tumppi putoaa kun tupakka palaa loppuun ja ote irtoaa juomatölkistä kun viimeiset tipat ehtivät suuhun. Ajattelematta. Rumat sanat putoilevat somessa ajattelemattomasti. Moite sanotaan, herja heitetään ja se jaetaan miettimättä omaa osuutta asiaan. Tappais nyt jo joku sen ja sen! Kavereiden kesken, ei kai se nyt mitään, mua loukattiin ensin, ja mitäs lähtee politikoimaan. Koska vitutti. Koska minä haluan! Somessa kovin moni muuttuu kolmivuotiaaksi. Tai ainakin antaa itselleen luvan sormien toimia selkäytimen jatkeella ja ajatella vastakkaisesta sukupuolesta nivustensa pikkuaivoilla.

Kun aamukahvipöydässä selaa nettiä ja törmää johonkin naisvihaiseen öyhäisyyn, niin fiilis on aika sama, kuin astua koiranjätökseen lenkillä. Ilkeät tölväisyt ovat kuin roskaaminen, ikävä näky. Vaara niille jotka voivat luulla roskia ruuaksi ja niellä niitä: ai näinkin voi ja saa tehdä. Oikeasti iältään pikkulapsille jotka ottavat innolla mallia miten suosikki influensseri ryvettää viestintäympäristöään. Töhriminen ja rikkominen on viihtyisyydestä pois, luo ehkä pelkoakin, ketkä sotkivat paikkoja? Ovatko he täällä nyt, ovatko aggressiivisia? Kaupungilla menisit toiselle puolelle katua, mutta netissä jaat – miksi ihmeessä?

Elämme totuuden jälkeistä aikaa. Se on huono juttu demokratialle – jos annamme sen tapahtua. Jos annamme sen jatkua. Tämän kriisin kohdalla ei ole mitään epäselvää. se on ihmistekoinen. ihmisillä on tasan tarkkaan edessään se, minkä homo sapiens, viisas ihminen someen syytää. AI voi olla juuri se piste, josta ei ole paluuta, point of no return?

Trolli päivässä -haaste

Pariskunta tuli paikalliseen julkisuuteen kun keräsi tuhansittain tumppeja Tampereella – poimitaanko trolleja!? Miten olisi Poimi roska päivässä -haaste > ilmianna huijaus päivässä -haaste! Kun nyt ollaan opeteltu sorttaamaan jätteemme kerättäviin jakeisiin, jospa sortataan viestintäsisällöt myös? Tulevat viestit, ja se mitä käsiemme kautta edelleen lähtee maailmalle. Käytetäänkö se vielä korvien välissä? Toimitetaan nyt ainakin ongelmajäte – poliittisesti tarkoituksenmukainen vihapuhe, uhkailu, harhauttava ja laillista järjestystä horjuttamaan tehtailtu valhesisältö sinne mihin se kuuluu, poliisin tietoon. Töhryt ja läjitys alustan ylläpitäjän ja moderaattorin tietoon. Tekisitkö Ilmoituksen kylällä paljastelevasta hepusta, entä tee se itse -öljynvaihtajan öljypöntöistä tontilla? Laittaisitko tietoa viranomaisille hylätyistä kylmäkalusteista muista romuista metsässä? Tarkkaile kanssakulkijoita netissä, some olemme me, toimi: ilmoita asiattomuuksista! Jossain juuri ihmistaimi selaa kovaa pornoa ja muokkaa varhaista ymmärrystään sukupuolten asemasta ja liittää niihin merkityksiä.

Maailmankylä

Entä korjattavuus ja kierrätettävyys – onko jokin vielä käyttökelpoista? Mitä hyvää, yhteishyvää on joutumassa hukkaan. Vintage, aito asia joka kestää vuosikymmeniä, vuosisatoja, kuten hyvät tavat ja toisen ihmisen kunnioitus, kiitos ja anteeksi ja saanko auttaa? Parhaat maantavat kuten talkoot ja naapuriapu, yhteishyvä, yhteismaa. Maailmanperintö kuten lähimmäisenrakkaus, hyväntekeväisyys, armo. Auttamishalu. Sosiaalinen omatunto. Miten ne saisi palautettua arkikäyttöön? Miksi käytämme sosiaalista (!) mediaa syväkeräysjärjestelmänä ja roskakuiluna? Miksi syydämme muovia mereen? Mitä jos tuottaisimme pahaa mieltä korjaavia sisältöjä? Jospa sanoisimme asioita, joita toinen haluaa kuulla, kysymättä pankkitunnuksia? Kaikki ne tunnit, jotka vietämme ”puhelimella” edistämme sopua tai savutamme ja haisemme kuin palava jätteenkäsittelylaitos. Ovatko missifinalistit tyhjäpäisiä, kun he toivovat maailmanrauhaa?

Mitä äärioikeisto pelkää eniten? Globalisteja. Eräs globalisaation teoria on Marshall McLuhanin maailmankylä-teoria, jossa maailma vähitellen, tekniikan kehityksen kautta, kutistuu yhdeksi kyläksi, jossa ihmiset ovat yhtä lähellä kuin heimo kylän keskusaukiolla. Internetin maailmankylä oli YK:n tavoite 2015, saada maailman kylät yhteen verkkoon, vieläkin on, periaatteessa, yksi kaukainen tavoite. On niitä muitakin, kuten ihmisarvo, luonnon monimuotoisuus, veden kierto, ravitsemus, terveys, ilmakehä, elinkelpoisuus. Cree -”intiaanit” ennustivat, että ”vasta sitten, kun viimeinenkin puu on kaadettu, vasta sitten, kun viimeinenkin joki on myrkytetty, vasta sitten, kun viimeinenkin kala on pyydetty, vasta sitten, te huomaatte, että rahaa ei voi syödä.” Eläköön netissä some-heimo, totuuden jälkeisen ajan Cree! Voimme valita olemmeko osa ongelmaa vai ratkaisua, niitä jotka tuhoavat vai niitä, tukevat yhteisyyttä ja pitävät osaltaan kunnossa sen toimintaympäristöä

Vastalääkettä vihapuheeseen

Miksi nimittää viestintää, joka tarkoituksellisesti haluaa välittää toivoa, yhteenkuuluvuutta ja tutkittua tietoa? Viestintää, joka käyttää välineenä asiallista puhetta tai kirjoitusta, ehkäpä jopa positiivisella huumorilla sävytettynä. Disinformaation vastakohta on informaatio. Entä kun tarvitaan helppo, napakka, selkeä termi, joka olisi kattokäsite tulevaisuuteen uskovalle, eteenpäin katsovalle ja tieteeseen perustuvalle informaatiolle? Jotain puuttuu!

Haihattelusta ei ole kyse. Sanoittamalla toivoa ja tulevaisuutta mahdollistamme sen tapahtumisen. Haaveesta tulee suunnitelma.  Jos äärioikeistolainen, fundamentaali konservatiivinen ja autoritäärinen ajattelu saa vallan, niin sen keinot ovat jo tiedossa, julkeasti julkituodut.  siellä uskotaan ”survival of the fittest” eli vahvin voittaa ylivallan. Toiset voivat sitten tanssia hänen pillinsä mukaan tai kuolla pois. Ääneen lausumatta jää, että siitä seuraa tulevaisuus, jossa ongelmat ratkaistaan väkivalloin. Resurssien rajallisuus on ymmärretty. Ääriajattelussa se tarkoittaa, kriisiytyvissä tilanteissa, että toiset (ihmiset) jätetään heitteille, rajataan pois resursseja jakamasta.

Vihapuheella, salaliittoteorioilla ja valheilla oikeutetaan ja innostetaan väkivaltaan ja kuriin ja pakkokeinoihin perustuvan yhteiskunnan ihannointiin. Varsinkin yhteiskunnasta syrjäytymässä olevat ihmiset ja miehisyydestään epävarmat nuoret miehet taipuvat helposti syyttämään toisia ongelmistaan, kuten naisia tai vähemmistöjä. Lyhytnäköisellä politiikalla ja vastuuttomalla vaikuttamisella on vuosikausien ajan luotu vaikeita ongelmia, jotka eivät avaudu helposti. Vihapuhe tarjoaa helppoja ratkaisuja mutta se ei auta syveneviin, rakenteellisiin ongelmiin. Ongelmista on vaikea edes keskustella, jos perustieto yhteiskunnasta ja ylipäätään maailmasta on puutteellinen tai perustuu dis-informaatioon.

Vihapuhe on yksinkertaisuudessaan valitettavan vaikuttavaa, niin sille on luotava vastavoima. Vastavoima, jolla sen vaikutusta vähennetään ja vihapuheen vaikutusten huonot seuraukset minimoidaan. Faktapohjaiselle viestinnälle pitää löytää helposti ymmärrettävä keinovalikoima. Keskustelua seuratessa huomaa, että vihapuheen ja disinformaation vahvin alue on vihapuheen analyysi. Kaipaan analyysia, joka tarjoaa työkaluja vasta-dis-informaatiolle. Eli informaatiolle!

Ensimmäiseksi tulee mieleen demokraattiseen hallintojärjestelmään sisäänkudotut työvälineet, kunta- ja aluealoitteet ja kansalaisen lakialoitteet. Kunta-ja aluevaalien lähestyessä ne pitäisi ottaa käyttöön! Ehkä kymmenissä kunnissa tai alueilla yhtaikaa tehdyt aloitteet vaikkapa vesiyhtiöistä saisivat median kiinnostumaan asiasta. Näistä keinoista tietoa löytyy kattavasti sivulta https://www.demokratia.fi/

Meillä on myös oikeustoimi: voimme tehdä kanteluita oikeuskanslerille, poliisille, kuluttaviranomaiselle ja kilpailuvirastoon. Tätäkin kannattaa käyttää aina kun oikeasti on tarvetta. Esimerkiksi, erilaiset uhkaukset ja nimittelyt voisi viedä eteenpäin tiheämmälläkin seulalla, mitä nyt tapahtuu. Kaikkeen vihapuheeseen saa ja pitääkin reagoida yhtä vahvasti, tekijästä riippumatta. Some- alustoilla vastaantulevaa huonoa käytöstä tai vihapuhetta ja loukkauksia vähentää, kun ne ilmiannetaan alustan ylläpidolle tai omistajalle, ja vakavimmat kuten uhkaukset ilmiannetaan poliisille. Vältä vihapuhetta viljelevien tilien seuraamista, niin et ole lisäämässä niiden saamaa huomiota. Mitä vähemmän niillä on seuraajia, sitä vähemmän niillä on vaikutusta. Jos haluat jakaa tai keskustella vihasisällöstä, käytä kuvakaappausta, jolloin yhteys vihatiliin katkeaa. Älä käytä tarjottuja linkkejä.

Jos teet ns. omaa tutkimusta, niin tarjotun linkin sijasta, poimi tekstistä lyhyt lause tai muutama asiasana, ja laita hakuun ne ja lisäksi sana ”scam” tai ”fraud” tai suomeksi huijaus tai valhe, niin pääset nopeasti faktantarkastajan sivulle. Sieltä löytyy tiedot siitä mikä ja kenen sisältö se on, missä tarkoituksessa tehty ja kuinka levinnyt. Faktantarkastajan voit sitten liittää seurattaviin.

Mieti ketä seuraat, mistä tykkäät ja kenen tarinoita jaat. Miksi jakaisit, edes vitsinä sisältöä, jonka tarkoitus on loukata? Jakamalla loukkaavan sisällön voit päätyä vastaamaan siitä oikeudessa. Suunnittele oma toimintasi somessa sellaiseksi, että se heikentää disinformaatiota tehokkaasti, ota tavaksi toimia disinformaation vastaisesti. Vahvista sitä mistä pidät ja mitä pidät hyvänä, sammuta tai heikennä sitä, mikä ei ole hyvää tai suotavaa tai on jopa vahingollista. Se kasvaa mitä ruokit! Kun suutut tai loukkaanut jostain mediasisällöstä, mieti hetki, ennen kuin jaat. Onko  nouseva kohu juuri se mitä sisällöllä tavoitellaan? Nostaako naaman jakaminen somessa häntä? Onko pöyristyminen hänen kannattajiensa mielestä makea voitto kaikenlaisista pipertelijöistä?  Ajattele omaa somen käyttöäsi työkaluna. Se on viestinnän väline, jolla voit vähentää vihapuheen valtaa ja määrää. Some olemme me.

Meillä on paljon hyviä kirjoittajia, blogisteja, somettajia, tubettajia, joiden sisältöä on kiva jakaa. Heidän vaikutusvaltansa ja näkyvyytensä kasvaa, kun annat heille tykkäyksen, jaon tai osallistut keskusteluun. Tilaajien määrä ja katselukertojen määrä näkyy myös harrastuneiden julkaisijoiden taloudessaan, heidän mahdollisuutensa saada mainostuloja kasvaa. Pienellä vaivalla voit auttaa taloudellisesti suosikkitubettajaasi tai instajulkaisijaa ja mahdollistaa tiheämmän julkaisun ja parempilaatuisen tuotannon tekemisen, eli lisätä hänen näkyvyyttään.

Vihapuheen levittäjiltä liberaalidemokratian kannattajilla on paljon opittavaa ainakin toistojen määrässä. Vaikuttaminen perustuu tarinaan ja toistoon. Toisto tukee, ihminen uskoo asian todeksi, kun sen kuulee tarpeeksi monta kertaa – sen huomaa mainonnasta. Siihen uskotaan vahvimmin, joka pääsee kertomaan oman totuutensa ensiksi. Jos siis suunnittelet jotain tapahtumaa, perfomanssia, mielenosoitusta tai kiistakirjoitusta, suunnittele ensin sen tarina, se tarina, jota sinä ja taustajoukkosi kertovat julkisuuteen jo ennen kuin kyseinen tapahtuma edes on tapahtunut. Tarina tekee tapahtuman ymmärrettäväksi, asemoi toimijat ja perustelee toiminnan. Ilman tarinaa tapahtuma on tyhjän päällä, ja tyhjä tila täyttyy muiden tarinoilla.

Espoon teatterin näytöksessä, siellä koulu-ikäiset olivat regoineet miesten väliseen kohtaukseen asiattomalla huutelulla. Teatterilaiset ilmoittivat, että näytös loppuu, jos huutelu jatkuu, ja saivat  tälle ilmoitukselleen yleisöltä massiiviset aplodit. Näytös jatkui ja huutelu lopahti. Mitä oikeasti tapahtui? Äänekäs vähemmistö vaiennettiin antamalla ääni hiljaiselle enemmistölle. Tämä on mahdollista myös isommassa mittakaavassa ja tähän pitää pyrkiä, kun vihapuhetta vaiennetaan. Vihapuheen saastuttamassa ilmapiirissä ei voida kunnolla tehdä työtä paremman tulevaisuuden eteen, ja tulevaisuus, se tulee joka tapauksessa. Tulevaisuuskuvan parantuessa vähenee se turvattomuus, joka saa ihmisen tarrautumaan vihapuheeseen pelastautumisen keinona.

Vihapuhe ja sen vaikutusvalta on padottavissa asiallisella puheella. Tarvitsemme asiallista informaatiota, sen toistoa, vedenpitäviä tarinoita, tuttujen viestinnän keinojen vahvaa käyttöä. Tarvitaan ahkeruutta hakea ja seuloa faktoja ja sitkeyttä toistaa, yhteistyötä ja pelkäämisen sijasta uskoa tulevaisuuteen. Paras keino oman turhautumisen ja masentumisen estämiseksi on tehdä jotain, vaikka tykätä jostain hyvästä tekstistä :). Vaikka tästä!

Raakku on osa luontosuhdettamme

Anja Hirvonen

Me ajattelemme usein luontoa personoituna asiana, joka koostuu osista, hyödyllisistä ja tarpeettomista. Yhtä vaikea, kuin ymmärtää ikuisuutta on ymmärtää äärettömän olemista ja sitä luonto ihmisen kannalta on, ikuinen ja ääretön ja me olemme osa siitä. Luontoa on helpompi ajatella isä-luojana tai äiti-maana, mutta luonto ei ole suunnitelmallinen tai järjestelmällinen, hetkittäin sen kaaoksessa näkyy järjestelmiä, jotka taas kohta romahtavat tai räjähtävät tai jotain muuta kummallista. Me emme voi suojella luontoa, mutta me voimme yrittää stabilisoida meille sopivia olosuhteita toimimalla tavalla, joka ottaa kaiken irti luonnon tarjoamasta työntö-ja veto-avusta, ei päinvastoin.

Tällä hetkellä ihmisen elämä lajina on sidottu maapalloon ja täällä pallolla vieläpä maapohjaan ja siellä edes jotakuinkin karjanhoidon tai/ja viljelyn mahdollistaviin alueisiin. Tutkimus ja tiede kehittyvät ja voi tulla aika, jolloin muutkin planeetat voivat ihmisiä asuttaa, mutta miksi uhrata hirvittävästi rahaa ja energiaa uuden planeetan saattamiseen asumiskelpoiseksi, kun voisi paljon pienemmillä investoinneilla pitää nykyisen asunnon käyttökelpoisena? Maapallo voisi olla yllättävän vähällä vaivalla viihtyisä ja mukava paikka nykyistä useammalle asukkaalleen, niin ihmiselle kuin kanssalajeillemmekin.

Kun päämääränä on pitää olosuhteet ihmisille sopivina toiminnan suunta on selkeä, meidän on ymmärrettävä maapallon tapa toimia  ja eri elinympäristöjen sisäiset suhteet ja pitää ne yllä niin hyvin kuin se vain on mahdollista. Vaikuttamismallit ovat hienovaraisia ja uusia riippuvaisuuksia ja vuorovaikutussuhteita tulee esille, kun tutkimus etenee tieto niistä lisääntyy ja syrjäyttää usein vanhoja uskomuksia, mikä on meille kivuliasta. Puhumme viherpipertäjistä ja kaikenmaailman dosenteista, koska uusi tieto horjuttaa meidän syvään juurtunutta vakaumustamme, jonka pohjana on usein esivanhemmilta saadut periaatteet, näitä voi tarkastella vaikka sananlaskujemme muodossa.

Kun me emme vielä ymmärrä jonkin asian merkitystä, meidän ei pidä rikkoa tai hävittää sitä, me myrkytämme sieniä, ymmärtämättä, että juuri tietyt mykoritsat parantavat ja jopa mahdollistavat kasvien kasvun. Me myrkytämme hyönteisiä ja ihmettelemme mihin linnut katosivat, meidän  (luontainen) inhomme jätteitämme kohtaan aiheuttaa sen, että emme kykene rationaalisesti suunnittelemaan kaikkien eloperäisten jätteiden hyötykäyttöä, ensin kaasuna ja sitten lannoitteena. Helppona ratkaisuna huuhtelemme jätteet juomakelpoisella vedellä lähimpään vesistöön suurimmassa osassa maailmaa. Kun jossain yritetään panostaa parempaan viemäröintiin kauhistelemme joukolla järjettömiä kustannuksia, vaikka ne kustannukset kuuluisivat helpoista ratkaisuista taloudellisen hyödyn saaneille yrityksille ja asukkaille

Maapallo on suurelta osin suljettu systeemi, tänne tulee lähinnä auringonvaloa (energiaa) ja jotain avaruuspölyä ja satunnaisia meteoriitinkappaleita, eli kierrätys on elinehto, ei harrastus tai hippien hommaa. Jotta saamme pidettyä arkkimme kunnossa ja sen asujaimiston tyytyväisenä ja hengissä, meidän on ymmärrettävä miten se toimii,  mahdollisimman monen. Ihmisen osallistuminen omaan elämäänsä ja sitä koskeviin päätöksiin , sen täytyy perustua tietoon ja tiedon pitää perustua uskottavaan tutkimukseen. Meillä pitää olla palava halu oppia uutta ja uteliaisuus ja optimistinenkin tarve suunnitella parempaa tulevaisuutta, se on ihmisen velvollisuus, noblesse obligee.

Kaikki tieto ja tutkimus ja koulutus perustuu kulttuuriin ja filosofiaan, tietoa rakastamalla ja sitä kulttuurin kautta analysoimalla saamme pohjan, jolle kaikki ihmisen maailmassa perustuu. Meistä kaikista ei ole neroiksi, eikä suuriksi taiteilijoiksi, mutta meistä kaikista on kulttuurin ja tieteiden tuotteiden nauttijoiksi ja käyttäjiksi, se on jokaisen etu vahvistaa tieteen, taiteen ja koulutuksen asemaa tässä mailmassa.Jos ajattelemme vaikka kuuluissa Pihtiputaan mummua, niin kuinka paljon hänen elämänsä on parantunut tieteen ja taiteen keinoin vuosien kuluessa? Särkevät lonkat leikataan, suussa on omat hampaat, televisiosta voi katsella ja radiosta kuunnella ohjelmia, lapsenlapsille soitella kännykällä ja lopuksi hurauttaa kauppaan ja vaikka konsertiin taxilla tai omalla autolla.

Tiede on nostanut raakunkin uuteen valoon, paitsi hienona ja turhan harvinaisena osana suomalaista jokiluontoa ja kulttuurihistoriaa, myös myös tärkeänä tekijänä veden kierrossa jokiluonnossa. Itse yllätyin siitä, että raakku l.jokihelmisimpukka oli sukupuuton partaalla aikoinaan jo siksi, että niistä haettiin helmiä ja pintasukellusvarusteiden tultua saataville tuho äityi siihen malliin, että laji onneksi saatiin suojeltua. Jokihelmisimpukalla on symbioosi lohikalojen kanssa, sen toukka kiinnittyy lohenpoikaseen josta se sitten pudottautuu aikanaan joenpohjaan, jossa alkaa sen pitkän elämän mittainen vedenpuhdistustyö, mikä osaltaan mahdollistaa lohikalojen lisääntymisen ja elämän samassa joessa. Pidetään jokiemme helmet arvossaan, nyt kun ymmärrämme, miten tärkeitä ne ovat ja luonnoarvot ovat myös itseisarvoja. Jospa raakkujen ikiaikaiseen perimätietoon jäisi  meistä jäisi edes yksi hyvä kertomus elämään.

Autoritarismi on helvetin outoa

Lauri Snellman

USA:n presidentinvaalit 2024 saivat uusia kierroksia, kun epäsuosittu ja vanha presidentti Joe Biden luopui ehdokkuudesta varapresidentti Kamala Harrisin hyväksi. Harris valitsi sitten omaksi varapresidenttiehdokkaakseen Minnesotan osavaltion kuvernöörin Tim Walzin.

Walz onkin profiloitunut arkipäiväisenä hallinnoijana, sosiaalidemokraattina ja hyvänä tyyppinä. Näin hän tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan republikaaneille. Republikaanien ehdokkaana on näet vallankaappauksiin ja korruptiorikoksiin sotkeutunut ex-presidentti Donald Trump ja hänen varapresidenttiehdokkaasna on J.D. Vance, joka nimitti demokraattipuolueen ehdokkaita ”kahjoiksi kissanaisiksi”.

Tällainen toiminta vaikuttaa vähän omituiselta. Walz ja demokraattipuolue ovatkin saaneet aikaan pienen mediamyrskyn leimaamalla Trumpin ja hänen kampanjansa ”oudoiksi” tai ”omituisiksi” (weird). Walz on myös puolustanut arvoliberalismia vetoamalla jokaisen oikeuteen omaan elämäntyyliinsä: ”Mind your own damn business!” Mistä oikein on kyse?

Populistioikeisto ja autoritaarisuus

USA on monella tavoin ääriyksilöllinen yhteiskunta: toisaalta jokainen on oman onnensa seppä, toisaalta taas yksilö saa valita elämäntyylinsä aivan eri tavalla kuin verrattain yhdenmukaisessa Suomessa. USA on myös maahanmuuttoyhteiskunta, joka on ottanut siirtolaisia vastaan monista eri maista. Vahvan yksilökeskeisyyden taustaa vasten ajatus yhtenäiskulttuurista vaikuttaa väistämättä oudolta.

Tämä ei kuitenkaan ole estänyt USA:n populistioikeistoa kampanjoimasta erilaisilla etnonationalismi- ja elämäntyylikysymyksillä. Cas Mudde onkin luonnehtinut trumpilaisen oikeistopopulismin nojaavan kolmeen eri teemaan: populismiin, nativismiin ja autoritarismiin.

Populismi esittää politiikan olevan kamppailua hyvän kansan ja pahan eliitin välillä – kansan puolesta puhuu tietenkin populisti itse. Nativismi on etnonationalismia: vain syntyperäiset kansalaiset ovat ”todellista kansaa”. Autoritarismi taas kannattaa vallan keskittämistä johtajille ja ”poikkeavien” rankaisemista – ja näin on ristiriidassa moniarvoisuuteen ja yksilön oikeuksiin nojaavan demokraattisen oikeusvaltion kanssa, vaikka se ei pyrkisikään lakkauttamaan vaaleja.

Autoritarismi ja omituinen paine yhdenmukaisuuteen

Juuri autoritarismi on nykyisen uusoikeiston omituisten tempausten taustalla. Autoritaarisuuden taustalla olevia psykologisia rakenteita tutkinut Karen Stenner luonnehtiikin auktoriteettiuskoa sanomalla, että auktoriteettiuskovaiset eivät ole muutosvastarintaisia vastarannankiiskiä, vaan yksistä puista tehtyjä monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden vastustajia

”simple-minded avoiders of complexity rather than closed-minded avoiders of change”.

Karen Stenner

Näin autoritarismi osoittautuukin erilaisuus- ja moniarvoisuusneuroosiksi. Modernille yhteiskunnille tyypillinen moninaisuus, monet mielipiteet, rajat ylittävät verkostot, monikulttuurisuus ja poliittinen moniarvoisuus nähdään uhkana. Erilaisuusvimma johtaa sitten outoihin lopputuloksiin, kun uhan poistamiseksi vaaditaankin yhdenmukaisuutta, kuria ja pakkoa. Näin syntyy woketusta muistuttava outo maailma: erilaisuus muodostaa neuroosin tai trauman, ja siihen vastataan erilaisten naurettavien ja omituisten sääntöjen ja pakkojen avulla.

Autoritaarinen ajattelu vastaa siis erilaisuuden ”uhkaan” kehittämällä erilaisia outoja pakkomielteitä: vahvat johtajat, rautaa rajalle, rajat kiinni, valtion pohjaksi viha naapurimaata vastaan, alamainen tietäköön paikkansa, kallonmittaukset, nettiviestit lukeva ja makuuhuoneeseen ulottuva vahva valtio. Tolkun ihminen kun tietää: Nuo Toiset ovat uhka, herrat tietävät aina kaiken paremmin ja kuri ja järjestys hoitaa asiat!

Omituisten otusten kerho: Suomen autoritaarinen perinne?

Näin siis outous ja omituisuus on sisäänrakennettu autoritaariseen ajatteluun – ja juuripa siksi, että auktoriteettiusko kokee kaiken vieraan pelottavan oudoksi. Suomalainen poliittinen kulttuuri kuitenkin normalisoi vahvasti autoritaarista ajattelua – täällä kun ajatellaan maan olevan koko ajan uhattuna ja vastauksena vaaditaan tietenkin kansakunnan yhtenäisyyttä. Tämä on johtanut erilaisten Suomen poliittisen kulttuurin outojen ilmiöiden riistäytymiseen käsistä autoritaariseksi friikkisirkukseksi.

Autoritaarisuus leimasi vahvasti 1930-luvun Suomen politiikkaa Lapuan liikkeen myötä. Outo autoritaarinen tarkkailu-, kuri-, ja yhdenmukaisuusvimma herätti liberaalin journalisti Erkki Valan arvostelemaan ”yliorganisaatiota” eli totalitarismia. Organisoitumisvimmaa ajoivat ennen kaikkea suojelukaartin, lottien, IKL:n ja AKS:n kaltaiset ”isänmaalliset” järjestöt. Yliorganisaatio näkyi laitaoikeiston painostuksena, yksityiselämän tarkkailuna ja muuna kyläkurina. Suomi on ymmärtänyt itsensä Pohjoismaaksi, mutta tällainen on kyllä omituista meininkiä.

Viime aikoina populistioikeiston nousu Suomen hallitukseen on saanut aikaan joukon outoja kohuja. Oikeisto voitti vaalit, kun se sai kannattajansa liikkeelle velkateemoilla. Tämä oli kuitenkin oudon tapahtumasarjan alku.

Ensin yksi populistioikeiston ministeri kärähti uusnatsien sympatisoinnista. Nyttemmin populistioikeiston valtiovarainministeri Riikka Purra ilmoitti, että valtio sekä säästää rajusti hyvinvointivaltiosta, mutta ottaa samalla ennätykselliset 12,2 mrd e velkaa. riikka Purralla on kuitenkin aiempia poliittisia ansioita. Hän näet kirjoitti 2008 äärinationalistijärjestön vihablogiin, että ”jos mulle annettaisiin ase, ruumiita syntyisi ihan lähijunassakin”. Eikö tällainen ole karmivaa – ja ihan helvetin omituista?

Suomalaiseen itseymmärrykseen kuuluu lisäksi oikeusvaltio: Suomessa on arvostettu vanhaa pohjoismaista sanontaa ”Maata on lailla rakennettava”. Autoritaarinen turvallisuusoikeisto on kuitenkin pyrkinyt tuomaan sen tilalle natsijuristi Carl Schmittin periaatetta: ”Suvereeni päättää poikkeustilasta”. Näiden kahden periaatteen ristiriita tuotti outoja tuloksia muilutuslaista käytävässä kiistassa.

Turvallisuusoikeiston isänmaakäsityksen valossa perustuslain rikkomisesta tulee itse asiassa isänmaallisuuden mittari, kun maa on erilaisten hybridisotien uhkaama ja ihmisoikeudet vain sitovat autoritaarisen poikkeustilasuvereenin kädet. Johanna Vuorelma kuvaakin muilutuslain ”perusteluita” orwellilaiseksi uuskieleksi, jossa perustuslain rikkominen on oikeusvaltion puolustamista. Näin ”oikeusvaltio on turvallisuusvaltio, jossa oikeus on alisteinen kansalliselle turvallisuudelle.” Näin turvallistamisoikeiston oikeusnihilismi tuntuu yhä vain oudommalta meiningiltä – vähän kuin itärajan takana.

Loppu kummallisen autoritarismin normalisoinnille!

Kuvernööri Walzin heitto Trumpin ”omituisuudesta” onkin retorinen mestarisiirto, joka paljastaa autoritaarisen meiningin ongelmat. Monimutkaista yhteiskuntaa ei voi rakentaa erilaisuuden pelon ja yhtenäisyyden pakon varaan. Lopputuloksena on vain friikkisirkus, jossa vahvojen johtajien valta menee oudoksi sekoiluksi.

Yllä mainitut oikeistoautoritaariset sekoilut ja woken vasemmistoautoritaariset sekoilut osoittavat, että autoritaarisuus on yksinkertaisesti outoa. Olisikin aika liberaalille humanismiin ja harkintaan nojaavalle ryhtiliikkeelle autoritarismin omituista friikkisirkusta ja sen normalisointia vastaan.

Ennallistaminen eli rewilding omassa pihassa

Villiksi jälleen engl. “rewilding”, eli ennallistaminen on ollut viime vuosien kovan vääntämisen ja mielipiteidenvaihdon kohde, Suomen hallitus viisaudessaan koki parhaaksi torpata mokoman uutenaikaisen hömpötyksen ja hautaa päänsä aina luotettaviin selluun, turpeeseen ja turkiksiin. Mitäpä me kalastusturisteista, luontomatkailusta, kirkkaasta mökkijärven vedestä tai nautittavasta Itämerestä huolisimmekaan. Ja Suomessahan ei ole ilmastonmuutosta, koska viime talvena oli lunta, sellasta.

Mutta jäihän meille Suomessa asuville keino pistää hanttiin ja näyttää, kuinka villiksi voimmekaan ryhtyä, laitetaan puutarhavillitys pystyyn. Ruohonjuuresta on hyvä ponnistella aina isompiin kohteisiin edeten. Suomessa on hyvin konservatiivisestikin laskien ainakin kuusi miljoonaa pihaa ja jokaisen niistä omistaja, haltia tai työntekijä voi ottaa käyttöön jotain uudesta villityksestä.

Millainen se villi piha sitten on? Peruslähtökohta on se, että haetaan sellaista toteutusta, jossa luontoa tuetaan sen kasvussa ja olemisessa, etsitään mahdollisuuksia veden virrata vapaasti ja kasvien kasvaa haluamallaan tavalla. Vältetään yksipuolisia ksvustoja ja yritetään antaa luonnon kehittää monimuotoisuuttaan omin säännöin.  Toisinaan ihminen tarvitsee sen katetun polun, kivan terassin tai alueen millä pelata jotain ja se on ihan ok. Tärkeintä on tehdä sitä ajatustyötä, ei olla täydellinen.

Jos ajattelisimme ympäristöä kestävämpänä ja villimpänä ja pohtisimme, mihin päämääriin voisimme luonnon kanssa yhdessä päästä? Haluammeko suojella itseämme tuulelta ja liialta paahteelta ja turvata eläimistölle ja kasveille turvallisen tilan, silloinkin kun metsäkoneet ja puimurit jyräävät? Ehkä voisimme ajatella pihaamme myös ravintolähteenä, meille ja eläimille? Paju kukkii aikaisin keväällä ja on pörriäisten pakkaspäivän ainoita ateriapaikkoja. Kauniita pajuja voisi istutella aurinkoon ilahduttamaan meitä ja kimalaisia? Kiva omenapuu tai viinimarjapensas on kaunis ja tuottaa vitamiineja ihmisille ja eläimille suhteellisen vähällä vaivalla.

Lannoituksessa kompostimulta tai luonnonlannoitteet ovat pop ja rikkaruoho-ja hyönteismyrkyt mieluummin kokonaan pois puutarhasta, ne vahingoittavat kasvua jatkossakin ja usein niiden seurauksena myös muu luonto köyhtyy. Myrkytettyjen kasvien tai hyönteisten koskettaminen tai syöminen ei ole ihmisille eikä eläimille hyväksi.

Varsinkin kesämökkien pihoissa voisi ajatella pihan olevan luonnollisella tavalla helppohoitoinen ja sisältävän itsessään ympäröivän luonnon elementtejä ja muuntuvan saumattomasti villiksi pihapiiristä poistuttaessa. Kesämökillä voi villisti myös olla ulko-WC ja asiallinen hyvin suojattu komposti ruuanjätteille ja puutarhajätteille, näin pienennät puhtaan veden käyttöä ja saat aikaan hyvää kompostimultaa vuosien varrella.

Uudessa puutarha-ajattelussa kaikki lähtee ajatustyöstä, tuoli alle ja paperia ja kynä tai luuri käteen ja suunnittelemaan, mitä pihaltasi haluat nyt, entä myöhemmin?  Ja villi pihasi voi olla kooltaan vaikka kukkaruukku, se saattaa kyllä laajentua arvaamattomasti, kun vauhtiin pääsee :).

Kun perustoiminnot on selkeät, niin näitä tiloja on hyvä miettiä myös materiaalien käytön suhteen, kierrätys kunniaan. Mitä vähemmän käytetään muovia ja terästä ja sementtiä, sitä parempi, kyllästeet ja maalit ovat kemikaaleja nekin. Luontoystävällisiä rakennusmateriaaleja kannattaa kysellä ja valita mieleisiään. Akkutyökalut ovat nykyään todella hyviä ja naapuriakin ajatellen ihanan äänettömiä =D. Villiä ja ihanaa Suomen kesää kaikille!

Miksi äänestäminen EU vaaleissa on tärkeää kaikille, mutta etenkin nuorille?

Suomen Operaatio Libero haastatteli Sitran Uudet vaikuttamisen tavat-projektin johtaja Hannu-Pekka Ikäheimoa EU-vaaleista.

Päivi Pulkkinen:

Olemme tässä keskustelemassa Hannu-Pekka Ikäheimon ja Lauri Snellmanin kanssa siitä, miksi EU-vaalit ovat tärkeät.

Koko EU-alueella äänestysaktiivisuus oli 50,66 prosenttia, eli noin puolet äänioikeutetuista äänesti viisi vuotta sitten EU-vaaleissa, mutta suomalaisista vain noin 40 prosenttia. Mietitään, miksi äänestysaktiivisuus Suomessa on niin matala.

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Koko EU:ssa on muutamia maita, kuten muun muassa Belgia, jossa on äänestyspakko. Jonkin verran nostaa koko EU:n kokonaisäänestysaktiivisuuslukemaa tällaiset maat.

Suomen osalta huolestuttavin luku ei ole 40,8, vaan se kuinka vähän nuoret ovat äänestäneet. Meillä on vähän alle 25 prosenttia nuorista viime eurovaaleissa äänestäneitä, mikä on surullisempaa. Tämä on siinä mielessä vielä paradoksaalista, kun katsotaan EU-mielipiteitä, tai minkälaisena EU ylipäätään mielletään, että nuoret ovat kaikkein Eurooppa -myönteisimpiä näistä eri ikäryhmistä. Miksi tämä ei ole kanavoitunut äänestyshalukkuutena? Muissa vaaleissa nähdään tämä sama ilmiö, mutta se on surullinen. 1/4 nuorista äänesti viime kerralla.

Lauri Snellman:

Koetaanko, että sillä politiikalla joko ei vaikuteta omaan elämään, tai että politiikka ei tarjoa tarpeeksi vaihtoehtoja. Jos katsotaan nyt nuorten osallistumista, niin nythän tässä on viimeisen viiden vuoden aikana ollut valtavia mielenosoituksia ilmastopolitiikan puolesta, ja nyt on myös maailmalla nuoret aktivoituneet tätä Gazan sotaa vastaan. Niissä halutaan nostaa sellaisia asioita pinnalle, mitkä eivät ole poliittista valtavirtaa, tai josta poliittinen valtavirta on vaiennut. 

Mutta  kun edustuksellinen politiikka on kompromissien tekoa ja EU on sitä erityisesti, koska siinä hyvin iso rooli on näillä jäsenvaltioiden neuvotteluilla, niin niiden asioiden viemisestä eteenpäin tulee siellä ehkä vieläkin vaikeampaa. 

Onko näissä EU-vaaleissa keskusteltu asioista, jotka esimerkiksi nuoria kiinnostaisi, ja mitä nuoret kokevat tärkeinä?

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Tämä poliittinen osallistuminen ylipäätään, niin kuin Lauri kuvasitkin tuossa, että tällainen siirtymä laajoista kattoideologioista kohti yksittäisiä ilmiöitä. Ilmastonmuutoksen kaltaiset asiat aktivoivat, no sodat, ne voivat olla pieniäkin asioita, jotkut kulutuskriittiset liikkeet tai vastaavat. Mutta suuntautuuko se enää kuten vuosikymmeniä sitten vielä, puolueitten kautta? Ei välttämättä siinä määrin, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten.Tähän muutokseen meidän instituutiot ovat olleet tosi hitaita reagoimaan. 

Mutta kyllä  EU:hun liittyy vielä erityispiirteitä. Miten poliittiset kysymykset EU-tasolla mielletään, ymmärretäänkö niitä, ymmärretäänkö, mitä on pelissä?

Omasta mielestäni EU-vaalit ovat todella merkittävät, varsinkin tässä ajassa, jossa Euroopassa valitettavasti jälleen soditaan, ja meillä on kestävyyskriisi, joka ei ole kadonnut minnekään, siitä huolimatta, että  turvallisuuskysymykset korostuvat meidän ajassa.

Päivi Pulkkinen:

Tämä juuri on tärkeä kysymys. Nuoret tulevat olemaan täällä vielä, kun se joukko, joka tällä hetkellä on päättämässä asioista, ei välttämättä enää ole sorvin ääressä. Miten panostetaan nuoriin?

Mitä kaikkea EU on tehnyt ja pystyy tekemään nuorten eteen? Toinen puoli asiasta on mielikuvapuoli, mikä liittyy nimenomaan sosiaaliseen mediaan ja henkilökulttiin ja siihen, että huomiotaloudessa se, joka pitää eniten meteliä itsestään, saa huomion.  Mitä EU:lla on annettavana nuorille?

Hannu-Pekka Ikäheimo:

EU:ssahan tehdään aivan keskeistä nuortenkin elämään vaikuttavaa lainsäädäntöä.Tämän vaalikauden aikana on saatu läpi iso digitaalisen lainsäädännön paketti, jossa on muun muassa digipalvelusäädös, digimarkkinasäädös. Digipalvelusäännös on muun muassa taannut, että somealustoille on tullut velvollisuus tarjota jokaiselle käyttäjälle oikeus algoritmejaan säätää. 

Meillä Sitran sivuilla on artikkeli siitä, miten eri alustoilla, TikTokista, LinkedIniin, voit ottaa tämän algoritmivirran pois päältä ja saada sen lineaarisen näkymän, jos sellaisen haluaa.

Kansainvälisesti todella paljon keskustellaan TikTokista. Pitäisikö TikTok kieltää?  Nämä ovat nuoria koskettavia kysymyksiä, koska TikTok on yksi suosituimmista uutiskanavista nuorille. 

Ilmastokysymyksiä ei päätetä Suomessa, ne päätetään isommilla areenoilla, joissa EU on meidän keskeisin viiteryhmä.

Lauri Snellman:

EU pystyy parhaiten tekemään sellaisia asioita, mitä yksittäiset kansallisvaltiot eivät pysty tekemään. Isot globaalit kysymykset, internetin firmojen säätely. Suomi ei yksin pysty säätelemään. Ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvitaan laajempaa ylikansallista rakennetta sekä myös kansalaisjärjestöjä valvomaan, että hallitukset itse asiassa tekevät jotakin.

Kolmas on maahanmuutto.

EU tarjoaa mahdollisuuden hallita globaaleja yhteyksiä ja avaa myös suomalaisille nuorille henkireikiä maailmalle, esim. Erasmus-ohjelma, EU:n opiskelijavaihto.  Senkin takia nämä EU-vaalit on tärkeät. On asioita, jotka vaikuttavat elämään, mutta jotka kuitenkin ylittävät paikallisen paikkakunnan, ja Suomen rajat, mutta joihin pitäisi jollain tavalla pystyä vaikuttamaan. Näitä on tosi paljon ja ne on tosi tärkeitä. Sen takia EU:ssa kannattaa vaikuttaa.

Päivi Pulkkinen:

Katsotaan tilannetta EU:n parlamentissa tällä hetkellä. Ensinnäkin on tärkeä ymmärtää, että siellä ei olla puolueittain, vaan ryhmissä, eikä varsinkaan pelkkänä omana erillisenä maana. On tärkeä asia, miten MEP pystyy vaikuttamaan oman ryhmänsä sisällä ryhmän toimintaan. Isot maat ja pienet maat ovat enemmän samalla viivalla EU-parlamentissa, koska siellä merkitsee enemmän se, miten parlamenttiryhmä toimii, minkälaista vaikutusvaltaa se saa. Haluatteko sanoa tästä jotakin?

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Joo, ehdottomasti. Jos keskivertosuomalaisilta kysytään, että nimeäpä kolme Euroopan parlamentin ryhmää, niin en tiedä, kuinka moni siihen osaisi vastata. Se on juuri näin, kuten Päivi kuvasit, että ryhmissä siellä toimitaan. Toki Suomen eduskunnan tavoin näillä ei ole useinkaan sellaista ryhmäkuria, että välttämättä äänestettäisiin yhtenäisesti, mutta vallankäyttö tapahtuu noiden ryhmien kautta.

Edelleenkin se on minusta väärä tai vähintään harhaanjohtava väite, jos joku Euroopan parlamentin ehdokas sanoo lähtevänsä EU:hun puolustamaan Suomen etua. Kansallisessakin politiikassa näet eri puolueet haluavat Euroopan tasollakin erilaisia asioita, ja sehän tässä viuhkassa tulee hyvin ilmi. Oikeisto-vasemmisto -akseli on nyt edelleen varmaan näissäkin vaaleissa yksi keskeisimmistä.

Lauri Snellman:

Euroopan parlamentissa ja EU:ssa puhutaan paljon federalismista. Se on kirosana suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa, mutta tosiasiahan on se, että EU itse asiassa noudattaa samaa päätöksentekoperiaatetta kuin kaikki muutkin federalistiset järjestelmät eli liittovaltiot ja valtioliitot. On olemassa parlamentti, joka edustaa kansalaisia, ja sitten on olemassa neuvosto, joka edustaa jäsenvaltioita.

Sitä kautta Euroopan parlamentissa puoluesysteemi itse asiassa muistuttaa sitä, mikä oli aikanaan USA:ssa, ennen kuin USA:n politiikka lähti keskittymään. EU-puolueet ja europarlamentin eduskuntaryhmät ovat pikemminkin kansallisten puolueiden verkostoja. Näin EU-parlamentti muistuttaa käsittääkseni tosi paljonSuomen eduskuntaa tai Saksan liittopäiviä. Siellä joudutaan tosi paljon tekemään kauppoja esimerkiksi eduskuntaryhmien sisällä ja toisekseenkin eduskuntaryhmien välillä.

EU-parlamentti on siis pitkälti samanlainen takahuoneparlamentti kuin mikä Suomessa on, eli lakien valmistelulla ja lakien kirjoittamisella on tosi tärkeä rooli. Sitten kun EU on valtionliitto, niin pitää ottaa vielä nämä jäsenvaltioiden hallitukset ja niiden kanta huomioon ikään kuin ylähuoneena. Systeemi on näin tosissaan monimutkainen.

Vaarahan on, että Suomessa usein haluttaisiin ehkä lisää valtaa jäsenvaltioille. Siinä on vaarana, että sitä tulee Wienin kongressin tai jonkun muun aikaisemman suurvaltapoliittisen hallitusten välisen järjestelmän versio. Euroopan parlamentissa kansanedustajat edustavat ensisijaisesti omia äänestäjiään. Ne joutuvat näissä europarlamenttiryhmissä liittoutumaan muiden maiden puolueiden ja kansanedustajien kanssa.

Se tarjoaa jonkinlaista vastavoimaa tai vastapainoa EU-neuvostolle. Näin ajatus, että EU-parlamentissa on joku Suomen yhteinen etu tai Suomen linja, niin se on tosissaan harhaanjohtavaa. Hyvä näin, koska muuten sitä olisi tosissaan vain riskinä, että nämä jäsenvaltiot vaan joko riitelevät keskenään tai tekevät lehmänkauppoja keskenään ilman, että on mitään EU-tason kontrollia.

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Kyllä minä ainakin omalta eurovaaliehdokkaaltani haluaisin kysyä, vaikka tämä on ärsyttävää trivialiteettia, tietääkö hän juuri tämän kuvion, miten EU:ssa päätöksiä tehdään? mikä rooli on Euroopan komissiolla, mikä Euroopan parlamentilla, mikä Euroopan unionin neuvostolla? Tämä on tosi oleellista kuitenkin, kun tässä kehikossa he siellä työskentelevät, täällä se vaikuttavuus tehdään.

Pitkänä linjana Suomella on ollut se, että Suomi on halunnut puolustaa vahvoja instituutioita, nimenomaan vahvaa komissiotakin. Juuri sen takia, että ajatellaan, että se on pientenkin valtioiden etu, kun taas nimenomaan Euroopan unionin neuvostossa usein suurten valtioiden ääni kuuluu voimakkaammin. Ajatellaan, että nämä yhteiset instituutiot edustavat yleiseurooppalaista katsetta. En tiedä, mikä tämä linja nykypäivänä enää on, pitääkö tämä enää paikkansa.

Tämäkin on kiinnostavaa, ehkä vähän nörttitason kysymys, mutta kyllä voisin tätäkin kysyä joltakin edustajalta: kannatatko sitä, että EU-instituutiot ovat vahvoja itsenäisiä toimijoita, jotka puolustavat yleiseurooppalaista näkymää asioihin? 

Päivi Pulkkinen:

Tähän liittyy se, että kun asiat ovat monimutkaisia, niin käy helposti juuri näin, että disinformaatio lähtee leviämään. Eurovaaliehdokkaatkaan ei taida olla aivan puhtaita pulmusia tässä suhteessa. Koska juuri tämä, niin kuin Lauri sanoit, että on Euroopassa sota. Siitä seuraa myöskin se, että yksi osa sotaa on informaatiovaikuttaminen. Toisaalta se ei ole pelkästään ulkoapäin tulevaa disinformaatiota, vaan se on myöskin sisäistä.

Ja juuri siksi, että olemme niin alttiita luottamaan imagoon, olemme niin alttiita tämmöiselle ulkoiselle informaatiovaikuttamiselle. Ja varsinkin nuoret tarvitsevat idoleita, ja etsivät niitä idoleita. Silloin jotkut, jotka haluavat valtaa, niin ne myöskin haluavat esittää sitä idolia heille.

Eli me ollaan tämmöisen hyvin vellovan ja sekavan ja ameebamaisen informaatioympäristön sisällä. Mitä haluaisitte sanoa tästä? Miten voisimme jokainen tahollamme ja miten nuoret voisivat oppia välttymään vääriltä johtopäätöksiltä, jotka johtuu vääristä mielikuvista tai jopa ihan tämmöisestä disinformaatiosta? 

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Ajattelen näitten eurovaalienkin osalta, että meillä on varmaan todella erilaisia näkymiä nyt näihinkin vaaleihin. Niitä on meillä Suomessa varmasti eri sosiaaliryhmät. Erilainen median käyttö vaikuttaa siihen, minkälaista tietoa vaaleista saa, mitkä on keskeiset poliittiset jakolinjat. Sekin riippuu pitkälti siitä, minkälainen näkymä mediaan on. Mä ajattelen, että Suomen vahvuus on vielä tälläkin hetkellä, että meillä on todella seuratut perinteiset mediat: Yleisradio, Helsingin Sanomat eli nämä isot mediatoimijat tavoittavat viikoittain 2/3 suomalaisista. Tämä on aivan poikkeuksellista Euroopassa. Yhä laajemmat joukot väestöstä ovat algoritmisen tiedontuotannon maailmassa jo hyvin voimakkaasti saavat keskeisen osan informaatiosta erilaisten nettialustojen kautta. Oli ne sitten TikTokeja, Facebookeja, X:iä, entisiä Twittereitä. Ajattelen, että meidän pitäisi koko ajan olla hirveän paljon tarkempia siitä, että me ei oikeasti tiedetä ihan tasan tarkkaan, minkälaisia näkymiä ihmisillä on.

Joillakin voi olla, että jos on vaikka todella paljon seurannut maahanmuuttopoliittisia aiheita, niin nämäkin eurovaalit näyttäytyvät nyt maahanmuuttovaaleina. Sitten taas perinteistä mediaa tai laajasti erilaisia medioita seuraamalla saa varmasti kattavan kuvan. Mutta saako sieltäkään riittävän kattavan kuvan näistä vaaleista? En osaa sanoa. Mutta siinä ehkä yleisempiä tällaisia tähän teemaan liittyviä havaintoja.

Lauri Snellman:

Joo, tämä jotenkin kuulostaa sitä, että Suomihan on jollain tavalla poikkeuksellinen tässäkin asiassa. Täällä on, miten sen sanoisi, voisi sanoa jopa tässäkin asiassa vahvasti ylhäältä vedetty tai eliittivetoinen tiedon-, tai siis informaatiovälitys. Nykyään ihmiset pystyvät shoppailemaan omat informaation kanavansa, ja se on ollut näiden nettialustojen iso vaikutus.

Se on hyvä asia, että jollain tavalla on ehkä palattu siihen aikaan, kun oli vielä puoluelehdet. Sitä kautta oli enemmän vaihtoehtoja yhteiskunnassa myös lehtien maailmankuvien ja tiedonvälityksen kautta. Mutta kun ongelma on se, että alustatalous liittyy niin vahvasti näihin monopolifirmoihin ja kaikkeen tällaiseen, että se tekee sellaisen törkyn levittämisestä niin hirveän helppoa. Jollain tavalla sitä kaipaisi lisää jonkin sorttista kansalaissivistystä. Esimerkiksi tietoa, miten EU toimii? Mikä on esimerkiksi Euroopan kansanpuolue, eli siis se keskustaoikeiston, toivottavasti ei kohta entisen keskusta- oikeiston ryhmittymä? Mitä ovat Euroopan sosialistit ja demokraatit? Mitä ovat Euroopan EFA/vihreät? Mikä on ECR, ID, niin edelleen, mitä ne ajaa? Miten sekä europarlamentti että jäsenvaltiot vaikuttavat EU:ssa?

Ikään kuin tietää, että miten se paketti pysyy kasassa? Mitä kukin ajaa, mitä mieltä ne on, minkä sorttisia intressejä? Sellainen kansalaislukutaito. Tuntuu siis siltä, että nykyään on vaan tämä Suomen ylhäältä ohjattu meininki. Sitten siihen liittyy enemmän ja enemmän näiden vaihtoehtoisten informaatiolähdeiden turvallistaminen. Eli leimataan uhaksi, se, että ihmiset pystyy netistä löytämään erilaista tietoa. Toinen on tämä viihdepohjainen ja tunteisiin vetoava algoritmihöttö. Ne ei ne oikein kumpikaan tarjoa sellaista sivistyspohjaa, mitä näiden kaikkien monimutkaisen poliittisen rakenteen EU-ymmärtäminen edellyttäisi.

Jollain tavalla kaipaisi ehkä enemmän uudenlaista kansalaissivistystä. Voi olla, että tämä on vain jonkin sortinen toive tai utopia, tai jonkin sortinen kasvatusohjelma, mutta tällainen idea vaan voisi olla hyvä ottaa esille. 

Päivi Pulkkinen:

Niin se on kyllä harmi, että EUlla ei ole mitään omaa sosiaalisen median alustaa. USAlla on Meta ja Kiinalla TikTok, jotka ovat todella hallitsevia. Tämä alustojen välinen kilpailu vallasta on yksi osa valtataistelua maailmassa.

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Kyllä, ehdottomasti. Ja ehkä tuohon voisin jatkaa siitä, mitä Lauri mainitsi tuosta turvallistamisesta noihin informaatioalustoihin. Minun mielestä on ihan järkevää myös olla kriittinen somen suuntaan esitettyä kritiikkiä kohtaan. Ei se journalistisen mediankaan hallitsema maailma ollut koskaan täydellinen. Se oli hyvin eliittivetoinen, vain harvat pääsivät ääneen. Meillä somemaailma on tuonut tähän eurooppalaiseen keskusteluun kuitenkin mahdollisuuksia laajemmille joukoille ottaa osaa.

Mutta tällä hetkellä me valitettavasti tiedetään se aika laajalla tutkimusotannallakin jo, että nimenomaan negatiiviset tunteet ylikorostuvat tavassa, jolla laajoihin massoihin on helpoin vaikuttaa näiden alustojen kautta.

Siellä on tosi paljon sellaista designin rakenteeseen liittyvää ongelmaa, joka tulee just siitä, että ne on tehty kaupallisista intresseistä lähtien. Ja sen takia minä pidän ajatusta nimenomaan eurooppalaista autonomiasta, meidän pitäisi panostaa demokratiateknologioihin todella voimakkaasti.

Tämä sääntely ei yksin riitä. Pitäisi olla alustoja, joilla se suunnittelu on tehty nimenomaan demokratian näkökulmasta. Meillä autoritaariset valtiot panostavat miljardeja joka vuosi siihen, että he tuottavat disinformaatiokoneita. Minä en ymmärrä, minkä takia demokratiat eivät ole heränneet pikkuhiljaa tähän. Ajattelen vielä, että Euroopassa meillä olisi mahdollisuus luoda demokratiateknologiasta meidän oma vientituote.

Lauri Snellman:

Tämä on tosi kyynistä, mutta digitaalisesta demokratiastahan on ollut ideoita. Se oli osa 60-80-lukujen edistyksellisten liikkeiden perintöä, että voisi olla enemmän suoraa demokratiaa ja paikallista demokratiaa, esimerkiksi verkossa. Mutta sitten kun siinä on se, hyvin toimiva demokratia tarjoaisi kansalaisille jonkin sorttista kykyä keskustella suoraan kansalaista kansalaisille, eli vertaisverkostoja. Ja sitä kautta se toimisi hirveän samalla tavalla kuin kansalaisyhteiskunta 2.0 siirtäisi sitten valtaa taas ylhäältä alas. Arvatkaa, lähteekö valtaa pitävät tällaiseen mukaan? Suokaa anteeksi, minä olen vähän kyynistynyt tässä.

Minä itselläni on kokemusta tällaisesta just Euroopan tasolla. Minulla on se kokemus, että just tällaiset voisivat tuoda eurooppalaisia enemmän yhteen. Seuraan myös keskustelua Twitterin kautta. Eikö ole tosi hyvä, että se tarjoaa mahdollisuuden seurata mielipiteitä tai vaikuttajia muissa EU-maissa ihan eri tavalla, kuin jos olisi pelkästään valtionvetoinen YLE + Helsingin Sanomat + MTV3?

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Kyyninen varmaan on syytä ollakin. Kyllähän meillä poliitikot tykkäävät vallasta. Se on ilmiselvää.

Ajattelen silti itse, kun työksenikin teen ja edistämme Sitrassa projektissa, jota vedän, uusia vaikuttamisen tapoja. Ajattelen, että tämä digitaalinen elementti on ehdottomasti sellainen, jossa nimenomaan se toivetila on jäänyt saavuttamatta. Meidän panostukset ovat olleet ihan säälittäviä siihen verrattuna näihin autoritaarisiin maihin, mutta verrattuna myös oikeastaan ihan mihinkä vaan infrastruktuurihankkeisiin.

Meidän kanssakäyminen on niin pitkälti verkkovetoista nykypäivänä. Kaikki meidän sosiaaliset suhteet melkein pikkuhiljaa siirtyvät kännykän taakse. Kyllä demokratian käyttöliittymien pitää tässä mielessä seurata mukana.

Miten se toteutetaan? Siinä on varmaan lukuisia eri malleja. Onko poliitikot ne, jotka tätä ajaa eteenpäin? En ole varma. Kansalaisaloitepalvelulla on ollut puolitoista miljoonaa käyttäjää piikkivuonna. Sehän lähti liikkeelle avoimen ministeriön kansalaisjärjestötoiminnasta. Sittemmin kansalaisaloite institutionalisoitui oikeusministeriöön. Meillähän on huima potentiaali siinäkin, miten tätä jo perustuslakiin kirjattua suoraan vaikuttamisen välinettä voitaisiin Suomessa kehittää parempaan suuntaan? Toiseksi se ei ole niihin volyymeihin nähden riittävän vaikuttava.

Tämä on se suunta, mihin minä ajattelen. Nyt varmasti näissäkin EU-vaaleissa jonkin verran puhutaan. EUlla on ollut isoja massiivisia osallistamiskokeiluja tämänkin eurovaalikauden aikana: muun muassa tulevaisuuskonferenssi, joka järjestettiin korona-aikana. Tämä on yksi vielä varmaan marginaalinen, mutta nouseva aihe. Veikkaisin, että siitä tullaan puhumaan tulevina vuosina myös osana EU-päätöksentekoa.

Päivi Pulkkinen:

Me ollaan juteltu tosi tärkeitä asioita, ja aika isolla luudalla lakaisten tässä pöyhitty asioita eteenpäin.

Meillä kaikilla on mahdollisuus netistä saada lisää tietoa juuri EU:sta ja EU-vaaleista. Tässä on otsikko tai osoite, josta sitten noita vaalien tuloksia voi katsoa. Nyt kun me ruvetaan tässä pikkuhiljaa sulkemaan tätä meidän keskustelua, niin sanokaapa vielä kiteytetysti, että miksi suomalaisen ja ehkä nimenomaan suomalaisen nuoren, mutta vanhemmankin kannattaa äänestää?

Se taitaa olla juuri niin, että tietty ikäluokka kyllä helpostikin lähtee uurnille, mutta sitten mahtavatko ne lähteä, joiden elämää kaikkein eniten se koskee? Nyt sitten hyvät mainospuheet, miksi kannattaa äänestää. Olkaa hyvä.

Lauri Snellman:

Joo, ajattelin aloittaa sillä, että jos katsotaan asioita, niin kaikki isot kysymykset, joilla tulevaisuutta rakennetaan ja ovat nyt avautuneet, ennen kaikkea siis

  • ilmastonmuutos
  • kysymys maahanmuutosta
  • kysymys kansainvälisestä järjestyksestä
  • sitä kautta myös mahdollisuudesta elää jokin sorttisessa järjestyksessä ja rauhassa.
  • kauppa, digitaaliset alustat ja kaikki muut,

Poliittisilla vaihtoehdoilla on mahdollista vaikuttaa just näihin isoihin asioihin, joihin Suomi yksin ei missään tapauksessa voisi vaikuttaa. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen. Juuri tällaiset isot tulevaisuuskysymykset on nyt auki kesäkuun alussa. Sen takia kannattaa äänestää EU-vaaleista.

Hannu-Pekka Ikäheimo:

Ajattelen samoin kuin Lauri, että nyt on liikkeellä niin paljon isoja kysymyksiä. Voisi jopa ajatella sillä lailla, että demokratiat on jonkinlaisessa käännekohdassa tämän globaalin kehityksen osalta. Me nähdään, että demokratian aallot ovat vaihtuneet demokratian laskuvedeksi jo useampi vuosi sitten, ja autoritarismi leviää demokratiaa voimakkaammin globaalisti.

On mahtavaa, että meillä on äänioikeus. Jos EU-vaalit pystytään todella turvallisesti ja puolueettomasti kaikissa maissa läpi viemään, niin on etuoikeus tällaisessa maailmantilanteessa saada äänestää. Ja sitten nimenomaan nämä isot kysymykset, mitä Lauri mainitsi.

Siellä on maahanmuutosta puolustautumiseen, ilmastonmuutokseen liittyviä todella isoja kysymyksiä, mistä EU-parlamenttikauden aikana tullaan debatoimaan. Olisi tyhmää jättää se mahdollisuus vaikuttaa käyttämättä. Mutta sanon myös sen, että kannattaa vaikuttaa myös vaalien välillä. En ole ikinä ollut kovin viehättynyt siitä sanonnasta, että jos nyt et äänestä, niin sitten pitää olla hiljaa viisi vuotta. Eihän tämä ole meidän nykydemokratiaa. Tämä on jotain eliittidemokratiaa vuosikymmenten takaa. Ehdottomasti voi vaikuttaa vaalienkin välillä. Siihen näiden instituutioiden pitää myös tarjota jatkuvasti enemmän vaihtoehtoja.

Päivi Pulkkinen:

Tämä on ollut mahtava keskustelu. Kertokaa vielä lyhyesti, ketä olette.

Olen Hannu-Pekka Ikäheimo. Sitrassa toimin Uudet vaikuttamisen tavat-nimisen projektin vetäjänä. Olen myös tietokirjailija. Olen ollut kirjoittamassa Portinvartijat, kamppailu tiedon vapaudesta-nimistä kirjaa, joka julkaistiin viime syksynä. Sitä ennen Totuuden jälkeen-niminen kirja, joka julkaistiin vuonna 2018. Molemmat toki kollektiivisen ajattelutyön tuloksia. En ole näissä ainut kirjoittaja suinkaan. Niiden lisäksi olen väitellyt politiikan tutkimuksesta vuonna 2021.

Siinä oikeastaan kiteytetysti. Tykkään demokratiasta ja EU:sta.

Olen Lauri Snellman. Olen teologian tohtori ja filosofian tutkija. Tutkin maailmankuvia ja maailmankuvien logiikkaa. Olen ollut kansalaisaktivisti suomalaisissa ja eurooppalaisissa vaikuttamishankkeissa. Olen monella tapaa kiinnostunut, mihinkä päin mennään. Olen myös tosi syvästi huolestunut demokratian tilasta ja kehityksestä. Miten tuntuu siltä, että tällainen autoritaarinen ajattelu alkaa olemaan tulossa valtavirtaan oikeastaan kaikkialla, myös diktatuurien ulkopuolella? 

Päivi Pulkkinen:

Minä olen eläkkeellä oleva musiikinopettaja. Olen mediakasvatuksen opiskelija, mediakasvatuksen osaajakoulutuksessa, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa, XAMK:ssa. 

Valtavan suuret kiitokset teille kummallekin siitä, että olitte mukana!

Käykää hyvät ihmiset äänestämässä! Äänioikeus on etuoikeus. Meidän vaalitulosta ei ole julistettu etukäteen.Se selviää vasta sitten, kun ollaan käyty äänestämässä. Se on valtava lahja, pidetään kiinni siitä. Ihanaa päivää teille kaikille ja kiitos tästä. Nähdään taas. Moi moi.

Väinö Linna ja liberalismi ukkosenjohdattimena

Tapani Laine, Demokratian tila ja haasteet-keskustelussa 23.3

Olen Tapani Laine, filosofi ja yksityisajattelija. Mä lähden nyt hakemaan jotain vähän toisenlaista juttua.

Tästä tuli näitä ”vestigia terrent” (jäljet pelottavat) -näkökohtia jo aika paljon, kuten oletinkin. Silloin kun toimitin Väinö Linnan kirjoitukset ja esseet kirjaksi 1990, merkitsin sieltä muistiin vastaisen varalta erilaisia kehittelykohtia, joita tästä Suomessa aivan liian huonosti tunnetusta ajattelijasta ja taiteilijasta pitää jatkossa kehitellä. Nyt ne tuntuvat saavan aivan uusia ulottuvuuksia.

Vuoden 1918 kuvioista Väinö Linna kirjoitti tässä kuuluisassa professoripolemiikissa yhteiskunta-analyysiä. Hän toteaa, että

meidän yhteiskunnasta nimittäin puuttuu eräs länsimaiselle yhteiskuntakehitykselle elintärkeä vaikutusryhmä: porvarillinen liberalismi. Tämä varsinainen liberalismi on oikeastaan jo hävinnyt sellaisenaan. Se itse asiassa on muuttunut puhtaaksi muodoksi, jolle sisällön antavat toiset voimat, ja tämä puhdas abstrakti muoto on juuri länsimainen demokratia. Liberalismi oli länsimaisen yhteiskunnan ukkosenjohdatin, jonka kautta salama iski siitä mustanraskaasta synkästä ukkospilvestä, jonka viime vuosisadan eurooppalainen proletariaatti muodosti. Ukkosenjohdatin itse paloi, mutta talo säästyi. Meillä ei ollut ukkosenjohdatinta. Salama iski ja valmista tuli.

Tähän sisältyy hyvin paljon. Linna jatkaa tätä muutamassa myöhemmässä puheenvuorossa siitä, että meillä jäi syntymättä se porvallinen liberalismi, joka kaikkialla Länsi-Euroopassa loi ne demokraattiset ajattelutavat, joita myöten kanavoitui köyhien massojen nousu yhteiskunnalliseen vaikutusvaltaan. Tämä ei koske ainoastaan proletaarisia voimia. Minusta näyttää siltä, että oikeistolaisten voimien nousu ja äärioikeiston nousu liittyvät aivan tähän samaan. Yhteiskunnalliseen toimintaan nousee voimia, jotka eivät ole millään lailla sisäistäneet liberaalisen ajattelun muotoja, liberaalisen yhteiskunnan muotoa, joka luo kulttuurisen toiminnan muodon.

Suomessa tapahtui jotain ihmeellistä. Meillä salama iski ja valmista tuli vuonna 1918, mutta seuraavana vuonna tähän maahan säädetään liberaali hallitusmuoto. Tämä on historiallisesti aika merkittävä juttu. Tätä liberaalia hallitusmuotoa vastaan radikaalioikeisto käy ankaraan taisteluun. Sen epädemokraattisuus tosittuu 30-luvulla tunnetun seurauksin.

Mutta mikä mielenkiintoista, silloin nousee jotain liberaalia voimaa. Vaikka siltä puuttuu semmoinen tyypillinen länsimainen liberalistinen muoto, niin kuitenkin maalaisliittolaisuus historiallisesti muodosti 30-luvulla joidenkin muiden liberaalisesti ajattelevien, vaikkakin oman ryhmänsä sitoutuneiden voimien kanssa, sellaisen porvarillisen vastavoiman, joka esti uuden salamaniskun, joka tapahtui kyllä muissa Länsi-Euroopan maissa, joista on huomattava, että niissä ei ollut vahvaa demokraattista perinnettä. Siis Saksa, Italia, vanhoja sivistysmaita. Mutta kun katsomme tarkemmin sitä poliittista rakennetta, mikä niissä on, niin kuka löytää sieltä vahvan demokraattisen, parlamentaarisen, liberaalisen rakenteen? Nostakoon käden pystyyn heti.

Tämä tilanne, yllättävät yhteiskunnalliset käänteet nostavat sellaisia ryhmiä, joilla ei ole poliittista kokemusta toiminnasta sivistyneillä tavoilla ja jotka toimivat hyvin barbaarisella tavalla. Ja kommunisteja huomattavasti barbaarisemmin tässä ovat toimineet äärioikeistolaiset voimat. Kekkonen, siis tämä tunnetumpi Kekkonen, Urho Kekkonen, integroi kommunistit suomalaiseen demokraattiseen liberaaliin järjestelmään. Se onnistui siitä syystä, että he vallankumouksellisista puheista ja kuvitelmista huolimatta käytännöllisesti olivat jo sosiaalidemokraatteja.

Nämä oikeistovoimat, jotka nyt hilluvat, eivät ole. Se muoto, mikä sodan jälkeen syntyi Suomeen, ei tee tiliä AKS-läisyyteen, se ei tee tiliä Lapuanliikkeeseen ja niin edelleen. Se vain painetaan sinne taustalle. Tosiasiassa se jää jossain mielessä muhimaan.

Mutta muodostuu erilaisten, sanoisin tämä nyt vähän filosofisen abstraktin, muodostuu jonkinlainen voimaresultantti erilaisten poliittisten voimien välillä, joiden tuloksena syntyy kuitenkin jonkinlainen, paitsi että syntyy sosiaalivaltio, hyvinvointivaltio, syntyy jonkinlainen sosiaaliliberalismi ja se sopimusyhteiskunta, jonka varassa toimii kuitenkin tietynlainen liberaalinen muoto, joka ei ole vain sitä, että kuka sattuu saamaan mekaanisesti laskettavissa olevan enemmistön eduskuntaan, jonka voisi varassa vain kähmiä muuten.

Syntyy tietynlainen sopimusyhteiskuntamuoto. Nyt näyttää ongelmalliselta juuri tässä, että tämä on syntynyt tietyllä tavalla ylhäältä päin ja se on varassa hajota nyt. Minulla oli tässä sitten erilaisia alakohtia, mutta tämä oli nyt se näkökulma, joka minua kiinnosti lähteä tähän keskusteluun mukaan.

Ja se kysymys siitä, mikä tuli tuossa edellä loistavasti muotoiltua, tarvitaan terve ja rauhanomainen vastavoima tällä polarisoinnille. Juuri tätä ajatteli tulla kysymään. Nyt meillä ei ole epäselvyyttä siitä, että ehkä nämä oikeiston parjaamat punavihreät tai muut olisi sitoutuneita tietynlaiseen sopimusyhteiskuntaan, liberaaliin ajatusmuotoon, jossa saa hävitä vaalit ja pystyy silti olemaan.

Nyt on kysymys siitä, että tarvitaan sellainen normaaliporvariajattelu, joka laittaa stopin tälle oikeistokehitykselle. Itse asiassa se 1930-luvulla tapahtui juuri näin. Ne normaaliporvarit, jotka silloin vielä olivat järjissään, sanoivat, että nyt riittää.

 Nyt tarvitaan uudelleen ne liberaalit normaaliporvarit, joita uskoisin, että tässä maailmassa edelleenkin on. Vaikka sivistysporvarit ovatkin jo kiven alla, ja se kivi alkaa valitettavasti olla hautakivi, niin jotain kuitenkin tästä sodanjälkeisestä kehityksestä on sentään jäljellä. Niin, että nyt on saatava näkyviin tämä liberaalisti ajatteleva normaaliporvari, joko yhdessä tai erikseen mutta samaan suuntaan toimien muiden demokraattiseen yhteiskuntaan ja sen vaatimuksen sitoutuneiden kanssa, sanoo, että nyt poikki. Tämän hakeminen on nyt se, mikä on selvästi keskeinen asia.

Tämä on varmasti jossain määrin tullut Suomen historiassa aika ylhäältä päin, että on löytynyt sellaisia voimakkaita hahmoja, jotka saavat sen oman joukkonsa. Esimerkiksi maalaisliittolaiset / keskustalaiset liikkeelle. Varsinainen liberaalipuolue Suomessa on ollut varsin olemattoman heikko, mutta se, että se on muotona olemassa muiden ajatteluissa, se on ehkä vieläkin voimakkaampi kuin se, että jossain vaiheessa kaikkia puolueita pidettiin jossain määrin sosiaalidemokraattisina. Nykyään niitä alkaa olla aika vähän. Mutta kyllä näitä liberaalitendenssejä on edelleen olemassa paljon. Tässä viitattiin jo Silakkaliikkeeseen siinä, että näitä on myöskin puolueiden ulkopuolella.

Tämän voiman saaminen esiin ja sen muodon toteutuminen siinä. Kysymyksenasetteluni liittyvät tähän. Aina silloin iltapuhteella, kun ajatus kulkee, niin minä merkitsen nämä kaikenlaisia alakohtia sitten paperille, ennen kuin minä alan tietokoneella naputella mitään. Minä luulisin, että minä voisin mennä niihin erikseen, mutta jos tämä riittää nyt tässä vaiheessa alustukseksi, ja sitten voidaan filosofoida rankeammin filosofisin käsitteen. Minä yritän tässä nyt saada yleisesti ymmärrettävällä tavalla esiin sen näkökohdan, että mikä nyt asettuu kaikkien akuuteimpana kysymyksenä.

Miten kansalaisaktivismi voi suojata demokratiaa ääri-ilmiöiltä?

Katriina Valli Demokratian tila ja haasteet-keskustelussa 23.3.2024

Edustan tässä paneelissa kansalaisaktivistia. Kerron sen verran historiaa, että  ensimmäisen kerran tutustuin tämmöiseen asiaan kuin uusnatsit 1990-luvulla. Ne, jotka muistaa –  jonnet, eivät muista –  että Joensuussa oli uusnatsiliike, joka liittyi siihen, että katukuvaan alkoi ilmestyä somaleja. Ja tässähän oli varsin paradoksaalista se, että yleinen mielipide oli sellainen, että esimerkiksi vietnamilaisia, jotka tulivat Joensuuhun, pidettiin ahkerina ja tekevinä tyyppeinä. He perustivat heti ravintoloita ja oli ihan ”jees”. Mutta somaleista oli välittömästi tämmöinen mielikuva, että nämä siellä ”makaa ja pötköttää ja sylkee kattoon ja kerää yhteiskunnan varoja”. Tästä seurasi itse asiassa varsin väkivaltaista toimintaa.

Joensuun poliisin mittareilla väkivallan teot kasvoivat useilla kymmenillä per vuosi. Se ikävä kyllä rupesi toistumaan tuossa 2010-luvulla. Tämä kertoo ehkä myöskin siitä havainnosta, että miten suhtaudutaan äärioikeistoon ja siihen äärioikeistoajatteluun, siinä on Suomessakin aika paljon paikallisia eroja.

Olen itse kotoisin Lapista ja jos keskustelen sinne jäineitten serkkujen kanssa, niin meidän maailmankuva on aivan erilainen.

Syy, minkä takia silloin 90-luvulla heiluin siellä Joensuussa oli se, että seurustelin silloin Joensuusta kotoisin olevan miekkosen kanssa, joka on nykyään ex-mieheni. Kertoo jotain siitä, kuinka lähellä tämän hyvin synkeä fasismin lähihistoria meille on, että tämän exän jäämistöstä löytyi muun muassa IKL-tyyny ja Mein Kampf, joka sattuu olemaan minun kirjahyllyssäni varoittavana esimerkkinä, ja sitä lueskelen aina, kun henkinen toleranssi kestää.

Syy minkä takia tuon tätä historiaa esille, on se, että seuraan tosi huolestuneena näin kansalaisen näkökulmasta, millä tavalla tämä retoriikka ja muu pyrkii luomaan ilmapiiriä, jota hallitaan tietyllä tavalla pelolla. Meitä, jotka pyrimme siihen, että yhteiskuntamme rauha, yhdenvertaiset oikeudet ja demokratia säilyvät, joudumme hyvin usein elämään pelossa, koska meitä vastaan  suoranaisesti hyökätään.

Ei millään tavalla tue demokratian periaatteita, että julkisessa keskustelussa pyritään vaimentamaan niitä ääniä, jotka puolustavat moninaisia meille hyviä sosiaaliyhteiskunnan periaatteita ja pyritään tavalla tai toisella totalitarismin tielle. Se, mikä minua pelottaa ja mikä on syy miksi järjestetään tällaisia tilaisuuksia, on se, että meidän on hirveän helppo tuudittautua siihen, että ”ei tämä meille tapahdu, ei se meillä tule tapahtumaan, me ollaan niin fiksuja, että ei se meille tapahdu”, vaikka kaikki merkit on ilmassa. Tässä edellä puhuttiin ”punaisista lipuista”, (varoittavista merkeistä). Niitä punaisia lippuja on nyt paljon. Syy minkä takia itse ja ne ryhmät, missä olen mukana, harrastavat kansalaisaktivismia, on se, että semmoinen terve ja rauhallinen ja rauhanomainen vastavoima täytyy olla, jotta ei luoda sellaista mielikuvaa, että tämä koko yhteiskunta ja yhteiskunnan ääni on muuttunut lopullisesti tämmöiseksi tuomitsevaksi, joka pyrkii juuri polarisointiin, vallan vastavoimiin ja yhteiskuntarauhan suoranaiseen demonisointiin. Sosiaalinen media on tietenkin tuonut ihan uuden, ”kivan voimavaran” tähän taisteluun. Varmaan kaikki on tietoisia esimerkiksi tuosta Venäjän trolliarmeijasta, jota on välillä vaikea tunnistaa. Vaikka en mikään salaliittohörhö olekaan, sen verran julkista keskustelua seuranneena tämmöisenä puoli-täysiaikaisena harrastuksena olen nähnyt, miten se tapa käyttää retoriikkaa toistuu ketjusta toiseen, kommenttikanavasta toiseen, miten se lymyää heidän omilla kanavillaan.

Minkälaisia kanavia on vaikkapa Telegram -sovelluksessa? Siellä suunnitellaan suorastaan pelottavia asioita. Voihan sitä sanoa, että puhe on vaan puhetta, mutta kyllähän meilläkin tässä nyt on esimerkiksi tämä Kankaanpään tapaus, jossa tosin oikeus päätti, että motivi ei ollut varsinaisesti äärioikeistolainen. Sallin kyllä epäillä. Kylläpä sitä taisi siellä aika paljon taustalla olla. Emme ole kauhean kaukana siitä, että ne sanat muuttuvat teoiksi, ja se tarkoittaa sitä, että meidän täytyy oikeasti olla varuillaan.

Sanotaan, että äärioikeistolle ei ole yhtä ainutta hyväksyttyä määritelmää, mitä se on. Määritelmiä on useita, mikä on aika tyypillistä. Mutta kuitenkin yksi, mikä siellä on aina mukana, on syvä nationalismi.

Ja nationalismi on tyypillisesti ollut fasismin nousussa aina se olennainen asia. Meidän kansa, meidän ihmiset, Suomi ensin. Tätä ollaan luettu tässä ympäri eri kanavia jo ties kuinka monta vuotta, ja se ääni koko ajan vahvistuu. Ja mikäs siinä! Kyllähän omasta maastaan saa olla ylpeä. Seitsemättä vuotta maailman onnellisin kansa, kai. Haluaisin kyllä nähdä sen tutkimusmallin, jolla se on tehty. Tuli jo peräti uutisia, että Saudi-Arabiasta on kovasti subventoitu tätä tutkimusta, mutta ei anneta sen häiritä meitä.

Suomen kieli on kanssa ollut asia, että Suomen kieli on se kaikkein tärkein. Sekin on jotenkin hassua, että ollaan kuitenkin iän kaiken oltu kaksikielinen maa, mutta nyt se on vaan ”suomen kieli”. Jopa ruotsin kieli on vihollinen, saati kaikki muut. Jos katsotaan Suomen itsenäisyyden historiaa, se tuntuu siinä valossa tosi omituiselta, mutta on turhaa olettaakaan näitä henkilöitä, jotka tähän keskusteluun osallistuvat, että heillä olisi kovin syvällistä historiantuntemusta, valitettavasti.

Mutta Suomen kieli on kyllä päässyt myös rikastumaan tässä prosessissa. Sellaiset termit kuin vaikka ”punavihersuvakki” tai ”suvakkihuora”, niinkuin niitä nyt sanotaan, joskus kymmenen vuotta sitten en ollut koskaan kuullutkaan tällaisista termeistä. Nyt se on ihan jokapäiväistä: ”punavihervassari” ja ”suvakki” sitä ja ”suvakki” tätä. Uskon, että sanoilla on tosi paljon voimaa. Olen koulutuksestani kielitieteilijä ja olen tutkinut, millä tavalla kielen avulla pyritään vaikuttamaan.

Tällä terminologialla on myös tosi paljon vaikutusta. Nyt kun sitä tulee niin paljon, niin varsinkin me aktivistit, me tietyllä tavalla turrutaan siihen, että ”tää on nyt vaan tätä”. Tämä on sitä soopaa, jota tulee sinne yksityisviesteihin tyypillisimmin lauantaina ja joskus myöhään illalla, kun korkki on auki. Aktivistit saavat osakseen ihan suoranaista uhkailua. Sieltä tulee tällaisia, että ”tapa ittes”, että ”toivon, että joku isomunainen neekeri tulee ja raiskaa sut”. On hyvin tyypillistä, että nämä uhkaukset kohdistuvat huomattavasti enemmän naisiin kuin miehiin. Miehetkin niitä kyllä saa. Kyllähän siellä on myöskin tätä koti-uskonto-isänmaa -ajatusta, jonka mukaan sen naisen pitäisi aina olla siellä hellan ja nyrkin välissä, ja jos nainen uskaltaa äänen tuoda omia mielipiteitään esille, hänet on hyvin helppo lannistaa. Valitettavasti on niin, että se osaksi myöskin toimii. Tiedän henkilökohtaisesti useita aktivisteja, jotka ovat hiljentyneet ihan siksi, koska uhka on niin suuri. Nämä uhkailijat voivat ruveta tehtailemaan perheistä lastensuojeluilmoituksia, liiimaavat tarroja sun koti- ja työpaikan oveen, osoittaakseen sen, että ”mä tiedän missä sä olet”. Sehän luo ihmiselle sellaisen tunteen, että mun yksityiselämään on nyt kajottu. Minulla on joku uhka. Mitä enemmän näitä väkivallan tekoja ja väkivallan uhkia tulee julkisuuteen, sitä suuremmaksi se pelko tulee.

Se määrä, kuinka paljon äärioikeistoa euroopanlaajuisesti kannatetaan, on kasvanut prosentuaalisesti aika paljon. Se oli joskus tuossa 2000-luvun alussa jotain 12 prosenttia. Nyt heilutaan euroopanlaajuisesti noin 32 prosentissa. Se kertoo siitä, että ilmiö on ihan oikeasti olemassa. Tämä ei ole asia, joka tapahtuu aktivistien näkökulmasta vain näissä keskusteluissa. Se on juuri tätä poliittista uhkaa, mitä muut panelistit ovat tässä tuoneet esiin.

Minulla on semmoinen ”kiero” harrastus, että rakastan lukea kaikenmaailman tutkimuksia. Yksi mitä olen seurannut oikeastaan viimeiset 3-4 vuotta, on Suojelupoliisin uhka-arvio. Terrorismin uhka neliportaisella asteikolla on tälläkin hetkellä tasolla kaksi. Kaksi tiettyä ryhmittymää on koettu näiksi määrääviksi uhkiksi. Toinen on äärioikeisto ja toinen on radikaali-islamistiset toimijat. En voi sanoa, että minulla olisi faktaa, mutta väitän, että meillä on enemmän äärioikeiston edustajia kuin ääri-islamisteja tässä maassa. Kun Suojelupoliisikin, joka kuitenkin tekee varsin mittavaa tiedustelutoimintaa ihan jatkuvasti, seuraa muun muassa, mitä keskustelun taustalla pöhistään, poimii sieltä avainsanoja, jotka mahdollisesti voivat viitata johonkin suunniteltuun uhkaan, jos he sanovat näin, niin kyllä silloin on ihan oikeasti konkreettinen korotettu uhka olemassa.

Ei välttämättä ole tutkittu niin paljon kansalaisen näkökulmasta, millä tavalla meistä jokainen voi pyrkiä vaikuttamaan siihen, että demokratian arvot edelleen säilyvät. Demokratiakin on jännä sana tai termi, jota käytetään hyvin vaihtelevasti. Kun ruvetaan arvostelemaan hallituksen toimia jossain kanavalla, siinä vaiheessa demokratia tarkoittaa sitä, että ”meillä on vaaleissa valittu nämä ihmiset”. Demokratia toki tarkoittaa paljon muutakin. Kun verrataan näihin demokraattisiin vaaleihin, tuntuu, että sillä pääsee niin kuin koira veräjästä ihan mistä vaan. Näinhän kuitenkaan ei pidä olla.

Keskustaoikeistopuolueista olemme kaikki nähneet liukuman äärioikeistalaiseen suuntaan, kun puhumme kokoomuksesta ja perussuomalaisista. Eihän se mikään ihme ole, suurin piirtein jokainen kansanedustaja, joka kokoomuksesta lähtee, seuraava osoite on perussuomalaiset.

Todella häiritsevää on se, että tämä aikoinaan sivistyspuolueeksi rakennettu kokoomus on nyt tällä hetkellä kaikkea muuta kuin sivistyspuolue. Pelkästään se, että hiljaisesti hyväksytään äärimmäisen kärkkäitä hahmoja, jotka vetävät todella populistista kovaa äärioikeistolinjaa. Siihen ei puututa. (Puheenjohtaja) Orpon komiteat ovat yhdenteviä  jos (muutos) ei tapahdu siellä puolueen sisällä, että  tällainen sallitaan, se on aivan selkeä äärioikeistoliikkuma. Mikä on minusta hyvin harmillista, koska aika monta vuotta äänestin kokoomusta ja en voi äänestää enää juuri tästä syystä. Toivoisin, että meillä olisi sivistysporvaripuolue, mutta valitettavasti meillä sellaista ei enää ole.

Minä olen 53-vuotias ja olen kasvanut siihen, että YLE:ltä ja Hesarista löytyy se fakta. Jos se siellä lukee, niin kyllä se todennäköisesti on oikein. Minulla on tutkijatausta. Vaadin aina seitsemän lähdettä ennen kuin uskon mitään. Joka tapauksessa nämä ovat olleet meidän luotettuja tiedonlähteitä. Nyt on tullut taas tämä ”kiva” uusi termi ”valtamedia”.

”Valtamedia on mätä” ja se on ”täynnä punavihervassareita”. Kaikki uutisointi on ”punavihervärittynyttä. Rydmanin ”ajojahti” on ”Hesarin syytä”.

Kaikki se, mitä erityisesti äärioikeistolaisesta aineksesta kirjoitetaan tai julkaistaan telkkarissa, tulkitaan sillä tavalla, että nämä ovat hyökkäyksiä niitä vastaan, että se on täynnä ”punavihervassaritoimittajia”, jotka haluavat ”suojella omiaan”.

 Tähän polarisointiin liittyy, että kun yrität vaikka käydä keskustelua jossain verkossa tai ihan ”face to face” jonkun kanssa, miten äärioikeistoliukumamerkit meillä yhteiskunnassa tällä hetkellä näkyvät, jossain vaiheessa tulee aina tämä, ”no entäs kommunismi”.

Kuinka monta kommunistia tunnette? Heitä on, mutta varsin harvalukuinen joukko. Kerron vastapainona sen, että jos sillä eksän vaarilla oli IKL:n tyyny, niin mun isä oli ehkä punaisin kommunisti, mitä maa päällään kantaa. Voin kertoa, että tuolla Lapin pikkukylässä se ei ollut mitään sellaista Eiran punaviinikommunismia, vaan se oli tosi ”hard core” -kommunismia. Eihän kommunistit ole millään tavalla valtavoima meillä, mutta se vedetään aina esiin. Ja tämäkin rupeaa muistuttamaan tosi paljon jenkkiretoriikasta, jossa kaikki, jotka eivät ole tosi syviä republikaaneja, niin he ovat kommunisteja. Hyvinvointivaltio on suoranaista kommunismia. Ollaan kaikki kommunisteja heidän kirjoissaan. Ja jos ei se auta, että ”näin tässä kommunistin”, niin sitten mennään siihen Stalinin hirmutekoihin, että ”Stalin tappoi enemmän ihmisiä kuin Hitler”. Tarkoitus on vain luoda tällaista polarisointia ja tiettyä leimaamista niitä kansanosia kohtaan, jotka yhä edelleen puolustavat meidän oikeusvaltiota ja yhteiskuntarauhaa.

Mutta haluan päättää siihen, että on myös positiivisia uutisia.

Silakkaliike, nykyään IDA, perustettiin joulukuussa 2019. Olin sitä mukana perustamassa. Saatiin ihan muutamassa päivässä ensin 30 000 jäseniä, ja sitten kohta heitä oli melkein 100 000. Meidän yhteiskunnassamme on sellaisia, jotka eivät ole mitään näkyviä kansalaisaktiivisia, ovat sellaisia maan hiljaisia, jotka kuitenkin ovat sitä mieltä, että tämä kehitys on aivan hullua ja sille pitää pistää stoppi. Niitä ihmisiä on paljon, paljon enemmän kuin niitä öyhöjä siellä linjoilla.

Tämä ei ole loppunut mihinkään. Viime vuonna aloitti tällainen ryhmä kuin Me emme vaikene. Siellä on luonnollisesti hyvin paljon silakkaliikeläisiä myöskin mukana, itsekin olen siellä. Viimeksi rasisminvastaisena päivänä järjestimme yhdessä muiden toimijoiden kanssa mielenosoituksen.

Aktivismia on olemassa, ja kaikki pystyvät siihen osallistumaan.

Ei tarvitse olla jossain ”framilla” heiluttamassa lippua, että ”minä kannatan oikeusvaltiota ja yhteiskuntarauhaa ja yhdenvertaisia ihmisoikeuksia”, vaan sitä voi tehdä myöskin verkossa, jakamalla tietoa, saamalla tietoa, saamalla sen kokemuksen, että en ole yksin. Kiitos.